Tältä se tuntui

Kotkan-kuukauteni on nyt takana, ja kirjoitan tätä jo Helsingissä. Listasin kymmenen asiaa, mistä vieraspaikkakuntalaisena ja turistina vaikutuin tai mitä pohdin.

Suurina totuuksina en näitä kirjoita vaan yhden kävijän kokemuksina.

Huomiot eivät etene tärkeysjärjestyksessä.

Kuvina seikkailevat välissä asiat, jotka tuottivat minulle hyvää tuulta. Sellaisista pitäisi tehdä lakisääteisiä.

Veistospromenadin ja kuvanveistäjä Tommi Toijan teos
 Tuulenviemää Keskuskadun ja Kapteeninkadun kulmassa (2011).

YKSI

Kotkan pyhä kolminaisuus on selvä: se koostuu puistoista, veistosulkomuseosta sekä merestä ja saarista. Monen kunnan ja kaupungin päättäjät lienevät kateellisia Kotkalle kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksosesta ja tämän kultaisesta kädestä. Se ei kannata, mutta hyvä kannattaa panna kiertämään.

Kun Kotkan puistoja käy tutkimassa vuosittain kuitenkin jopa 30 eri kunnan ja kaupungin puistotoimen ryhmää, eikö se tarkoita sitä, että puistot alkavat loistaa pian muuallakin?

Kotkassa on tajuttu myös, että puistossa pitää voida puuhata jotakin eikä vain katsella silmillään. Minä soittelin ensimmäistä kertaa ksylofonia kesäillassa, mikä oli mahdollista Katariinan Meripuistossa.

Kaksi

Hurmaannuin erityisesti Veistospromenadin tämän vuoden teoksesta, orimattilalaisen Virpi Kannon teoksesta Elämän tanssi.
Tuttavani kertoi kävelevänsä kauppareissullaan kahdeksan Veistospromenadin veistoksen ohi. Tätä minä väitän ylellisyydeksi. Tämänkin hyvän voi panna kiertämään muualla Suomessa.

Hurmaannuin myös taloista, erityisesti funkistaloista.

Kolme

Ei ole yksin Kotkan ongelma, että tänä kesänä kesää alettiin julistaa päättyneeksi juuri kun se alkoi. Pääsy joihinkin Kotkan saariin loppui tai hankaloitui jo heinäkuun lopussa. Esimerkiksi Rankkiin pääsi (myös minä!) yleisön pyynnöstä vielä ylimääräisellä laivavuorolla 16. elokuuta.

Jo elokuussa turistin oli siis jo vähän vaikeampaa olla turisti, eikä pidä ajatella vain turisteja: on eläkeläisiä, äitejä ja isiä pienine lapsineen, vapaapäiväläisiä, vuorotyöläisiä, työttömiä – ylipäänsä ihmisiä, joilla nyt sattuu olemaan aikaa ja halua liikkua.

Entä jos kesää on vielä jäljellä syyskuussa? Entä muut vuodenajat?

Vanhoja tapoja toimia voi aina muuttaa.

Kotkan puistotoimi ja Kotkamills Oy loivat Juha Vainion kadulla sahanpurusta hiekkadyynejä.

Neljä

Kantasatama-hanke on rohkea, mutta Suomi tarvitsee nyt juuri tällaisia kylmänhuimia uusia ideoita. Toivotan onnea!

Mikäkö Kantasatama-hanke? Katso tästä: http://bit.ly/1Un6bra

Viisi

Jotkut ovat sitä mieltä, että kotkalaiset eivät osaa arvostaa omaa kaupunkiaan. Monet osaavat. Toki hyviin asioihin voi tottua niin, ettei niitä aina enää ”näe”. Tehokasta vastamyrkkyä tähän on käymällä katsomassa, minkälaista on muissa suomalaisissa kaupungeissa.

Kuusi

En törmännyt kertaakaan tylyihin ihmisiin, kun käytin paikallisia palveluita.

Seitsemän

Kotkassa ei ollut tarjolla vain kaakon kulttuuria. Kuuntelin argentiinalaista tangoa (Kymi Sinfoniettan loistava syyskauden avaus), kuuntelin suomalais-brasilialaista runonlausuntaa ja musiikkia, ranskalaista elokuvaa ja pyörähdin maistelemassa Kreikan-ystävien herkkuja. Muitakin maita oli tarjolla.

Koko Kotka neuloo -tapahtuma puki Sibeliuksenpuiston puut käsitöihin.
Nuorisovaltuuston ideaa lähti toteuttamaan 15 eri järjestöä. 

Kahdeksan

Kymen Sanomista voi edelleen lukea joka päivä, mitkä laivat vierailevat Kotkassa. Laivalistalla on pitkä perinne.

Mussalossa ei pääse bongaamaan laivoja, mutta olisiko keinoa päästä laivoja fyysisesti yhtään lähemmäksi? En tiedä, minä kysyn.

Netissä Kotkansaaren ja Mussalon edustan laivaliikennettä voi seurata esimerkiksi MarineTraffic.com -palvelun kautta: http://www.marinetraffic.com/fi/ais/home

Yhdeksän

Olin Kotkassa paitsi turisti, myös keliaakikko, joka käy gluteenittomalla ruualla. Erikoismaininnat lähtevät Kesäkahvila Kalarannalle gluteenittomasta mustikkakakusta ja Kotipizzalle käytännöstä pyöritellä normipizzoja leivinpöydällä vain riisijauhossa (vehnäjauhon sijasta) – näin ilmassa ei leiju vehnäjauhopöly.

Petyin, kun en päässyt enää lounaalle Kotkan Klubille. Possoa en saanut, koska sitä ei ole olemassa gluteenittomana.

Kymmenen

Viihdyin Kotkassa erittäin hyvin. Totta kai tulen siksi uudelleen. Kiitos!

Veistospromenadin ja kuvanveistäjä Kim Simonssonin teos Idoli Kauppakadulla (2010).

Taloja ja tiloja

Huomasin heinäkuussa, vähän ennen kuin tulin kaakkoon, että ex-pääministeri Paavo Lipponen (sd) oli käynyt Kotkassa Helsingin Sanomien kanssa ja esitellyt omat arkkitehtuuriset talosuosikkinsa. Tuo HS-lehtijuttu löytyy tästä.  http://www.hs.fi/matka/a1437099326162

Paavo on funkis-fani, minä myös. Funkiksen kultakausi arkkitehtuurissa oli 1920- ja 1930-luvuilla.

Voin nyökytellä monessa kohtaa Lipposen listalle. Yksi suosikkini on torin laidassa kohoava Kotkan kaupungintalo (Erkki Huttunen 1934). Kaupungintalo jakaa varmasti ihmiset kahteen kuoroon: toiseen, jonka huutajien mielestä rumempaa taloa ei voi olla ja toiseen, jossa henkäillään syvään ihastuksesta. Kuulun siis jälkimmäiseen. Kaupungintalon tyly yksinkertaisuus on silmissäni kauneutta.

Kotkan kaupungintalo

Samaa mieltä Lipposen kanssa olen myös torin laidalla Kirkkokatu 6:ssa sijaitsevasta suunnittelu- ja rahoitusviraston talosta, joka on entinen Suomalaisen Säästöpankin talo (Pauli E. Blomstedt 1934). Nyt sisältä löytyy kaupungin asiakaspalvelupiste ja matkailutoimisto.
Sieltä löytyy lisäksi sykähdyttävä turkoosinsininen seinä, sinivalkoruutuinen lattia ja koivuhuonekalut. Tällaiset:

Entinen rahatoimisto, nykyinen kaupungin asiakaspalvelupiste ja matkailutoimisto.

Kuulin toimiston työntekijöiltä, että seinä tarvitsi 14 maalikerrosta ennen kuin haluttu kiilto syntyi.

Puupenkki kuin unelma.

Oma Kotkan-talojen suosikkini löytyy Koulukatu 25:stä, joka on entinen Puhelinyhdistyksen talo (Väino Vähäkallio 1925). Nyt siinä toimii nuorten vastaanottokoti. Talo nyt vaan on yksinkertaisesti kaunis, eikä siinä ole mitään liikaa, eikä liian vähän.
Sama mies suunnitteli mm. Yrjönkadun uimahallin Helsingissä.

Entinen Puhelinyhdistyksen talo.

Kotkan jugendtaloista pitää mainita kaksi: Kotkan lyseo Kirkkokatu 15:ssä (Usko Nyström, Albert Petrelius, Vilho Penttilä 1905) ja Tukkukaupantalo, As Oy Meriportti Satamakatu 9:ssä (Vilho Penttilä 1912). Voiko talo olla jo liian nätti? Nyt ollaan siinä ja siinä.

Tukkukaupantalosta katseeni poimi itäpäädyn tornin. Tuolta mahtaa avautua hieno maisema!

Pirautin As Oy Meriportin isännöitsijälle Tarja Vorholle ja kuulin häneltä, että torni ei ole yleisessä eikä taloyhtiön käytössä, ja pääsy sinne on estetty turvallisuussyistä portaiden huonon kunnon vuoksi.
Harmi!
Jos olisin etsimässä esimerkiksi erilaista vihkipaikkaa (jota en ole), voisin haluta mennä naimisiin juuri tuolla. Ehkä joku muukin haluaisi?

Listani viimeiseksi tarjoilen ilopilleriä osoitteessa Asunto Oy Ruotsinsalmenkatu 4 (Anders-Olof Bengts 1952) Kerrostalo saa mielellään näyttää tältä:

Lisää Kotkan arkkitehtuuriaarteita löytyy täältä: http://www.kotka.fi/tietoa_kotkasta/arkkitehtuuri

Miten elokuu sujahtikaan nopeasti!
Alan pakata tavaroitani kokoon ja kääntää nenäni jälleen kohti Helsinkiä. Viimeisessä postauksessani teen listan asioista, jotka minua kaakossa eniten läikäyttivät.

Pellen yllätys

Haminassa syntynyt rocklegenda Pelle Miljoona sai viime vuoden kesäkuussa patsaan Haminan Tervasaareen, niemen kärkeen, ja pakkohan sitä oli käydä katsomassa kun kaakossa kääntyilin.

Pelle Miljoonalla, tällä Haminan lahjalla suomalaiselle punkille, on riittänyt juhlaa tänäkin vuonna. Helmikuussa mies täytti 60 vuotta, ja heinäkuussa Kotkan Meripävillä hän vastaanotti Juha Vainio -palkinnon (6 000 euroa).

Elokuisena kesäpäivänä Tervasaaren kärki oli idyllinen niemeke, mutta melko tyhjä; vain herraseurue pelasi petankkia kuten kuulemma joka kesäaamupäivä.

Mutta missä rumpuja soittava Pelle luuraa?

Pieni rumpali Pelle Miljoona löytyy kuin löytyykin rantakiviltä.

Löytyihän Pelle, mutta hämmennys on iso. Tähänastiset lehti- ja nettikuvat olivat antaneet vaikutelman isommasta Pellestä kuin kuvanveistäjä Heimo Suntion tekemä teos todellisuudessa on. Itse patsaalla oli korkeutta tuskin metriäkään, mikä ei sinänsä huononna sitä. Se vaan on - pieni.

Kertoman mukaan Pelle Miljoona halusi patsaansa juuri
 Tervasaaren rantaan...

... koska löysi jo pienenä kaukokaipuun sisältään.

Tervesaaresta lähtiessä käyn pyytämässä Tervasaaren toista merkkihenkilöä poseeraamaan museolaiva S/S Hyökynsä kanssa. Kyse on ex-merimies Patu Patasesta, joka täytti 70 vuotta elokuun alussa.

Patasen tavanneet tietävät, että miehen kanssa ei pysty vaihtamaan vain kahta sanaa. Hänellä on niin paljon asiaa. Aivan aluksi Patu laittaa soimaan Pelle Miljoonan menneen hitin Moottoritie on kuuma.
Patasen unelma on, että hän löytäisi merimuseomaailmalleen seuraavan kodin ja hänen kaupungilta vuokraamansa entinen Tullikamari säätiöitäisiin. Koska Patanen kumppaneineen on sitä mieltä, että Tervasaari on jätetty heitteille, hän julisti toukokuussa Tervasaaren itsenäiseksi valtioksi nimeltä Tervasaaren Hamina. Tämä oli tietysti etupäässä täyttä showta.

Pirautan kuitenkin Haminan kaupunkikehitysjohtajalle Matti Filpulle. Filppu pitää ihan mahdollisena, että Tullikamarin rakennus säätiöidään, jos rahoittajia löytyisi.
Hamina aikoo kehittää lähivuosina Tervasaaren aluetta asuinalueeksi ja kaupunginosaksi. Asemakaava on valmis, jota pääset halutessasi katsomaan tästä: http://bit.ly/1V9R9aJ

Patu ja Patun paatit...

...ja Patun valtakunta.

Tullikamarilta Haminan keskustaan on noin kilometri. Myönnän, etten muistaakseni ole edes käynyt ennen Haminan cityssä. Se onkin loikka johonkin täysin muuhun aikakauteen, josta puuttuvat vain pitkähameiset aurinkovarjoa kannattelevat rouvat ja silinterihattuiset miehet. Hienoa, että on jäljellä näitä muita maailmoita.

Raatihuone vasemmalla, Johanneksen kirkko takana.

Haminan keskustassa on ympyränmuotoinen asemakaava. Sydämenä on Raatihuone, jolta ympyröivältä Raatihuoneentorilta erkanee sädemäisesti kahdeksan katua.
Taas Raatihuoneentorin suuntaiset seuraavat ympyräkadut on nimetty Pikkuympyräkaduksi ja Isoympyräkaduksi. Maailmassa on vielä jäljellä jotakin loogista.

Asemakaavasta johtaa tietysti sanonta, että pää on pyörällä kuin Haminan kaupunki. Muistelin toistakin sanontaa, jonka mukaan Haminassa (tai Haminasta) tuulee. Mistä se on lähtöisin? Siihen en löytänyt vastausta. Jos tiedät, kerro minulle kommenttina tämän postauksen loppuun, kiitos.

Valitettavasti tällä kertaa en ehtinyt kuin kävellä hetken ympyrää pää pyörällä ja istahtaa kahville Cupcake Cafeehen. Tämän keliaakikon iltapäivähetki pelastui gluteenittoman mustaherukka-Pavlovan ansiosta, eikä se ole mikään pikkujuttu.

Mustaherukka-Pavlova.

Vielä: Taannoisessa postauksessa hain ja löysin pyttistä Pyttiksestä eli Pyhtäältä.
Mutta löytyyhän Haminallakin nimeen lyöty ruoka: Ham.
Olla Hamina eli kinkkuna!
Just saying.

Taidetta kotiin asti

Neljän viikon aikana olen löytänyt Kotkasta oman pyhiinvaellusreittini. Se ei ole vienyt meren rantaan vaan Isoonpuistoon, orimattilalaisen kuvanveistäjän Virpi Kannon Elämän tanssi -nimisen veistoksen äärelle.
Se on uusin Veistospromenadin teos ja paljastettiin kolme kuukautta sitten. Onnittelut kotkalaiset (ja miksei koko kaakko), että teillä on se!

Harvoin ihan liikutun taíteesta, mutta nyt kävi lähellä. Harvoin betoni hehkuu yhtä suurta lempeyttä ja rauhaa. Olen kuvannut veistosta jokaisesta suunnasta.

Kauempaa se ei vielä notkauta polvia, vaikka onkin 275-senttinen.

Pitää mennä lähemmäksi.

Ja vielä vähän.

Teoksen selkäpuolelta katsoo joukko pieniä kasvoja. Virpi Kanto on kertonut, että naishahmo kuvaa elämän kulkua, ja että kasvot voivat kuulua syntymättömille tai jo kuolleille.

Jos minulta kysytään, kai ne voivat olla myös taakse jääneitä rakkauksia.

Veistos saa selvästi voimansa auringosta. Se on erilainen aamulla ja illalla, pilvisäässä ja paahteessa.

Ihan puiston vieressä Puutarhakatu 1:ssä on matala kerrostalo. Huomasin olevani kateellinen siinä asuville, koska osa heistä näkee veistoksen kotinsa parvekkeelta. He voivat käydä moikkaamassa sitä vaikka koko ajan. Mikä onni, suorastaan lottovoitto! Ainakin minusta.

Halusin käydä kysymässä kolmannessa kerroksessa asuvalta Kaija Periltä, onko hänellä lottovoittajan olo?

- Kyllä minä siitäkin tykkään, mutta ehkä se on liian hengellisen näköinen, Peri miettii. Hän kertoo, että Veistospromenadin töistä hänen suosikkinsa on lehmusbulevardilla sijaitseva Olavi Lanun Lepäävä pajutyttö.

Elämän tanssi on Perin mielestä kauneimmillaan aamuauringossa. Näkemättä on vielä, miltä se näyttää syksyllä ja talvella.
Näkymä Perin parvekkeelta on huikea: jalavan taka avautuu Isonpuiston mäntymetsä, ja Elämän tanssi seisoo sen keskellä ylväänä ja vaaleana. Veistoksen julkistamista Peri seurasi parvekkeeltaan.

- Veistos on hyvin vaalea, ja illalla se näyttää kyllä ihan haamulta, Kaija Peri paljastaa, mutta ei ole joutunut vielä sen pelästyttämäksi.
- Veistoksen paikka on todella hyvä, ja veistos varmaan tummuu vanhetessaan ja tulee luontevammaksi, hän uskoo.

Siellä hän on. Veistos sopii Kaija Perin mielestä hyvin paikalleen. 

Paljastui muuten myös, että tänään sattuu olemaan Kaija Perin 75-vuotissyntymäpäivä. Onnea!

Veistospromenadin isä on, kuinka ollakaan, Kotkan kaupunginpuutarhuri, puutarhaneuvos Heikki Laaksonen. Ensimäinen teos paljastettiin 1997. Aluksi lehmusbulevardin veistosaluetta nimitettiin Veistospuistoksi, mutta kun teoksille alkoi löytyä paikkoja kauempaa, nimi vaihtui Veistospromenadiksi.
Virpi Kanto on Veistospromenadin 23. kuvanveistäjä, ja töitä promenadilla on yhteensä jo viitisenkymmnentä. Heikki Laaksosen mukaan taiteilijoille on jo kunniakysymys "päästä" mukaan Veistospromenadille, eikä Kotka kuulemma maksa töistä mitään "taidelisää".

Monen kaupungin päättäjät ovat käyneet ihmettelemässä Kotkan Veistospromenadia vuosien mittaan, mutta vastaavia ei ole vielä tainnut nousta muualle.

- Tämähän on kavala juoni niiden pään kääntämiseksi, jotka sanovat, etteivät "mihinkään museoon mene". Jos tulee Kotkaan, täällä joutuu ulkona merkittävään taidemuseoon. Tämä alkaa olla meidän taidemuseomme, Laaksonen sanoo. Perinteistä taidemuseotahan Kotkassa ei ole.

Uusista hankinnoista päättää erityinen veistostyöryhmä.  Laaksosen mukaan promenadille mahtuu vielä niin taiteilijoita kuin veistoksia, mutta Kotkaa ei ole tarkoitus kattaa veistoksilla kymmenen metrin välein.
Ensi vuoden promenadikuvanveistäjä on ähtäriläinen taiteilijaprofessori Eero Hiironen, jonka (ainakin) kolme veistosta sijoitetaan Sapokan vesipuistoon.

Mutta antakaa minun vielä vähän herkistellä Elämän tanssin kanssa. Se näyttäytyy niin monennäköisenä.
Ja eikö se ole taiteen tarkoituskin?

Puistojen mies

- Tuohon lampeen tulee lumpeita ja tuonne puron alkulähteille vähintään neljän metrin teräsveistos, viittoili Kotkan kaupunginpuutarhuri, puutarhaneuvos Heikki Laaksonen huhtikuussa 2011 Karhulassa minulle, kun Jokipuisto oli vasta suuri työmaa.

Olin tuolloin toimittajana lyhyellä työkierrolla Kymen Sanomissa ja tein juttua Kotkan Karhulaa koskevista puisto- ja kaavavisioista. Vielä silloin puistoa nimitettiin Ystävyydenpuistoksi. Ihan hyvä, että nimi jäi Jokipuiston jalkoihin, sillä siinä kaikui Neuvostoliitto-patina.

Kymen Sanomat 8. huhtikuuta 2011. Kuvassa kaupungin kaavoitusarkkitehti Jarkko Puro (vas.) ja kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksonen sekä takana Jokipuiston työmaa.

Kävin nyt ensimmäistä kertaa valmiissa Jokipuistossa, ja Laaksonen lähti oppaaksi. Ja kyllä: lumpeet olivat lammessa, mutta Antti Maasalon Alkulähteellä-nimisellä teräsveistoksella oli mittaa peräti seitsemän metriä.

Puisto on hieno! Se näyttää muhkelta satukirjapuistolta. Pisteenä i:n päällä kulkee kaarisilta. Kovin monta lumpeenkukkaa ei ollut käyntihetkellä auki, ja puistoa halkova purokin oli jostain syystä lakossa, mutta en nyrpistellyt, päinvastoin. Puutarhaneuvosta vedettömyys harmitti, ja tämä ryhtyi soittelemaan apuvoimia selvittämään hiljenneen puron arvoitusta. 

Ajatusta on myös puiston kivissä; ei mitään pakasta vedettyä silograniittia vaan kierrätyskiveä. 

Jokipuisto elokuussa 2015

Puiston isä, puutarhaneuvos Heikki Laaksonen

Hetkeksi vaiennut puro taustalla, välissä lummelampi.

Puistosta tuli loppusijoituspaikka 126 vuotta syntynsä jälkeen myös Emil Wikströmin Tukinuittaja-veistokselle. Laaksosen mielestä paikka on sille paras mahdollinen, sillä hän uskoo, ettei missään Suomessa ole uitettu yhtä paljon tukkeja kuin vieressä lipuvassa Kymijoen Korkeakosken haarassa.

Laaksonen kertoo myös, että ensi kesää odottaa jo valmiina 20-metrinen ponttonilaituri, jonka jälkeen veneellä Jokipuistoon pääsee vaikka Helsingistä ja, ta-daa, silloin tällöin tuurimoottorilla Sapokasta, myös Karhulan torille.

Mutta keskitytään vielä lumpeisiin. Päähänpinttymän niistä Laaksonen sai parikymmentä vuotta sitten käydessään ranskalaiskylässä nimeltä Giverny, jossa taidemaalaari Claude Monet asui aikoinaan. Monet´n kodin ohi virtasi puro, johon taitelija oli kaivauttanut lummelammen.

- Ajattelin, että jos tuollainen sujuu lapiopelillä 1800-luvulla yksityisesti, kyllä Kotkan kaupungin pitää nyt yksi lummelampi saada aikaiseksi! Laaksonen selvittää. Lumpeet kukkivat Jokipuistossa kolmatta kesää. Jos lampi jäätyy joku talvi pohjaan asti, Laaksonen on jo varautunut henkisesti tilaamaan uusia taimia Hollannista.

Kukka ja nuppuja.

Claude Monet: The Water-Lily Pond 1899. Monet maalasi ahkerasti lumpeitaan.

     Pari asiaa vielä.

Loppuvuonna 60 täyttävä Laaksonen on ollut Kotkan kaupunginpuutarhurina vuodesta 1983 ja tehnyt Kotkasta puistokaupungin: on Sibeliuksenpuiston peruskorjausta, Isoapuistoa, Sapokan vesipuistoa, Katariinan Meripuistoa, Veistospromenadia ja Jokipuistoa. Hän on yksinkertaisesti Suomen puistonero.

Kyselin Laaksoselta, onko puisto koskaan valmis? Eipä ole, puutarhaneuvos vastaa. Se muuttuu koko ajan vähän, tai ainakin sen pitäisi muuttua. 

- On normaali käytäntö monessa paikassa – Helsingissäkin näyttää olevan –  että kun puisto menee riittävän huonoon kuntoon, sen kunnostamiseen saadaan iso tukku rahaa. Sen jälkeen alkaa jälleen uusi alamäki. Meillä se on niin päin, että kun puisto on kunnostettu – usein se kestää vähän  pidempään, koska budjetti on pieni – sen jälkeen alkaakin loiva nousu, koska se pidetään kunnossa jatkuvasti pienillä kunnostustöillä, Laaksonen paljastaa.

Kuulemma vähän sama juttu kuin autokaupassa. Yleensä auton arvo alkaa laskea heti kun pääsee ulos kaupasta. Jos omistaakin museoauton, jota tuunailee pikkuhiljaa, arvo vain kasvaa.

Laaksonen on halunnut tehdä puistoja niin, että niistä löytyisi tekemistä kaikenikäisille. Tosin vaatimustaso nousee kohisten. Laaksonen kertoo eräältä äidiltä saamastaan puhelusta. Äidillä oli sujunut lapsineen Katariinan Meripuistossa mukavasti koko päivä. Kritiikkiä tuli silti siitä, että puistosta ei löytynyt laitteita alle yksivuotiaille (!)

-  Nyt siellä on ns. vaippakeinuja, mihin kahdeksankuisen voi pistää, Laaksonen hymyilee.

Videolla Laaksonen  kiteyttää, miten syntyy hyvä puisto. Kaiken takana on – paikka. 

Lisää tietoa Kotkan puistoista löytyy tästä: http://www.kotka.fi/asukkaalle/puistot_ja_viheralueet/puistojen_esittely

Salpalinjan saappaanjäljillä

Seison Virolahden Bunkkerimuseon yhdyshaudassa, jossa yhtä ajatusta ei voi välttää: samanlaisissa on moni suomalainen juossut ja samanlaisissa on moni suomalainen kuollut.
Itse kiihdytän askelia vain siksi, että kuvaan kapeaa taisteluhautaa kameran videolle. Tätä:

Tässä maailmankirjojen epäjärjestyksessä pala omaa historiaa ei ole pahitteeksi kun kaakossa ollaan. Salpalinjasta moni ei välttämättä edes tiedä.
Se on 1200 kilometriä pitkä sodanaikainen puolustusasema, joka rakennettiin Virolahdelta Savukoskelle 1940-41 ja 1944. Se on yhä Suomen suurin rakennustyömaa.
Sitä ei onneksi koskaan tarvittu ja käytetty, mutta se kiemurtelee yhä pitkin itäistä Suomea mm. teräsbetonikorsuineen ja kiviesteineen. Teräsbetonikorsuja rakennettiin 136 kappaletta ja kiviestettä yli 200 kilometriä.

Virolahden Bukkerimuseo on siis osa Salpalinjaa, samoin Miehikkälän Salpalinja-museo.

Bunkkerimuseon uusi perusnäyttely avautui kesän alussa. Se kertoo Salpalinjan rakentamisesta ja rakentajista. Oppaan, reservin majurin Erkki Rikkolan mukaan suurin muutos on siinä, että näyttelyssa kuvia on nyt enemmän, tekstiä vähemmän.

- Tekstiä oli niin rankasti, ettei sitä kukaan jaksanut lukea, Rikkola myöntää.

Salpalinjan rakennusvälineitä.

Kuvissa Virolahden Salpalinjaa.

Salpalinjan rakentaminen aloitettiin ylipäällikön käskystä.

Bunkkerimuseon oppaan Erkki Rikkolan mielipaikka on asehuone ja mieliesine korsukonepistooli.  Tässä näyttelyssä esineisiin saa koskea.

Panssaritorjuntatykin näkymää pääsee tähystämään ulkomuseon teräsbetonikorsussa. 

Yllättäen lapsiperheet ovat museon suurin yksittäinen kävijäryhmä. Lapsille on kehitetty oma maskotti, Pate-lepakko. Lepakko on valittu siksi, koska lepakot viihtyvät hyvin Salpalinjan linnoituksissa. Lapsille on varattu myös puisia kivääreitä, joiden suosio on päässyt vähän hämmentämään joitakin vanhempia. Myös opas kertoo oppineensa.

- Lapset haluavat tietää samoista asioista kuin aikuiset. Kerran kerroin eräälle eskariryhmälle kiviesteistä, miten niiden tarkoitus on saada panssarivaunu pysähtymään. Kun tyhmyyksissäni kysyin, että ymmärsivätkö lapset, mitä tarkoitin, pienin tyttö joukosta kommentoi: "Kyllä me se tajutaan, ei me niin tyhmiä olla", Rikkola naurahtaa.

Miten kauan Salpalinja mahtaa sitten pysyä maastossa tunnistettavasti? Rikkola vastaa, ettei varsinaista huolta vielä ole: betoni vasta kovettuu ensimmäiset sata vuotta. Nyt Salpalinjan hallinnointi ja hoito kuuluvat valtionvarainministeriön alaiselle Senaatti-kiinteistöille.

Joku saattaa miettiä, voidaanko Salpalinjaa joskus vielä tarvita? Jos, niin miten?

Rikkolan käsitys on, että vaikka puolustustaktiikat ovat muuttuneet, Salpalinja voisi joiltakin osin toimia yhä suojana tai varastotilana.

Toivottavasti tätä tarvitsee edelleen pohtia vain teoriatasolla ja voi keskittyä esimerkiksi siihen, minkälainen tulee Tuntemattoman sotilaan kolmannesta elokuvaversiosta. Jos Rikkolalta kysytään, sitä ei tarvittaisi, koska ensimmäinen oli niin hyvä.

Lapsikävijöille on varattu puuaseita.

Kotka Rankki, kumpupilviä!

Rankin eteläkärjessä.

Kalliomaisemia.

Pääsin kuin pääsinkin kaakonreissullani Rankin saarelle, joka avautui yleisölle viime keväänä ensimmäistä kertaa sitten 1916. Pääsin, koska saareen seilattiin sunnuntaina vielä yksi reittivuoro. Sää oli loistava ja alus täynnä.

Rankin ja Kirkonmaan linnakesaaret tyhjenivät varusmiehistä puolitoista vuotta sitten, kun Kotkan rannikkopataljoonan toiminta päättyi. Saaret osti Kotkan Saaret Oy.

Sään puolesta ei ollut syytä muistella merisääklassikkoa "Kotka Rankki, ohutta yläpilviä", koska sää oli jopa parempi: taivaalla leijaili vain kesäisiä kumpupilviä. Rankissa on yhä sääasema, mutta koneet tekevät nyt mittaukset varusmiesten sijasta.

Mitä Rankista löytyy? Todella kaunista kallioluotoa, uudempi ja vanhempi kasarmi, kaksi tykkiä, linnoitteita, kahvilaravintola Sotku munkkeineen, majoitusta ja monennäköisiä ohjelmapalveluita. Saarella on vierassatama.
Armeijan jäljiltä maastossa lepää kuulemma paljon hylsyjä, mutta näyttää siellä kasvavan puhtaassa ilmassa viihtyvä jäkäläkin.

Itse kävelin aivan ensimmäiseksi saaren eteläkärkeen, jossa näytti ihastuttavalta, siis tältä:

Meitä oli saarella siis paatillinen porukkaa, mutta kaikille kerta ei ollut ensimmäinen. Pyhtään Ahvenkoskella asuvan Alf Henrikssonin edellisestä kerrasta oli kulunut tosin aika monta vuosikymmentä. Henriksson oli asepalveluksessa 1955-1956, ja osa ajasta kului Rankissa. Henriksson lähti Rankkiin sunnuntaina pienelle nostalgiaretkelle, ja mukaan kaveriksi lähti lankomies.

Rankin saariyrittäjä Ismo Räty avasi ystävällisesti vanhan puukasarmin lukitun oven, ja Henriksson pääsi etsimään rakennuksesta oman tuvan ja sängyn paikkaa. Se oli jossakin näillä main:

Alf Henriksson ja vanha sotilastupa.

Pesutiloissa sinkkialtaat olivat vanhoilla paikoillaan.

Rankin vanha puukasarmi on ainoa saaren venäläiskaudelta säilynyt rakennus. Sitä suunnitellaan näyttelytilaksi.

Henriksson muistaa yhä kuin eilisen päivän, kun oma päivystysvuoro ei sujunut päivystävän upseerin mielen mukaisesti. Neljän vuorokauden poistumiskiellon lisäksi paloivat niin joulun, uudenvuoden kuin loppiaisenkin lomat.

- Melkein siinä tuli silloin tippa linssiin, Henriksson kertoi ja naurahti.

Rankissa Henriksson sai etäisyysmittauskoulutusta. Etäisyydet tulivat sittemmin varsin tutuiksi myös Henrikssonin työuralla taksinkuljettajana.

Laivatyttöjä ja merimiehiä

Ilman Kairoa Kotkan kulttuurihistoriassa olisi aukko.  Kairo on vanha kuulu merimieskapakka. Pakkohan siellä oli käydä, kun olen kaakossa kylässä.

Ravintolarakennus valmistui 1938

Kotkan kaupunki omistaa kiinteistön ja tontin.

Halusin kuulla hurjista menneistä ajoista, joten pyörähdin tapaamassa Kairon ravintolapäällikköä Ulla Ribua.

Ribu aloitti työt Kairossa jo 1976 ja ehti nähdä merimiesten ja laivatyttöjen värittämät 1970- ja 1980-luvut. Minkälaista aikaa se oikein oli?

- Se oli elävää, kivaa aikaa, pöhinää koko ajan. Kaikilla meni hyvin, koska kaikilla oli töitä, Ribu kuvaa, vähän kaihoisastikin.

- Silloin meillä oli orkesteri soittamassa seitsemänä iltana viikossa, tanssia oli joka päivä. Parhaina päivinä oli kolmekin orkesteria: ensimmäinen aloitti jo yhdeksältä aamulla. Ravintola avattiin viideltä aamulla! Minäkin tein aamuviiden vuoroja, ja jono oli jo oven takana odottamassa. Viideltä avattiin aina siihen asti, kun olutta ei saanut enää myydä ennen kello yhdeksää, Ribu kertoo. 

Ulla Ribu aloitti työt Kairossa 1976. Vuodesta 1993 hän on toiminut ravintolapäällikkönä.

    

Keitäkö aamuviideltä oli jonossa? Niitä, jotka eivät olleet ehtineet illaksi kotiin. Oli kaupungin virkamiehiä, oli työläisiä. Kun ravintolassa tuli tuolloin valomerkki puoli kahdelta yöllä, paikka ehti olla kiinni vaivaiset kolme tuntia, kun se avattiin uudelleen. Sillä välin siivottiin.

- Asiakkaita oli selkeästi kahdenlaisia: laivatyttöjä ja merimiehiä ja sitten muita, jotka kävivät Kairossa tanssimassa ja juhlimassa. Joskus laivatytöt vähän kimpaantuivat, ja vessassa saattoi tulla yhteenottoja, jos joku merimies kiinnostui jostakin muusta naisesta kuin heistä.

- Kauppa oli avointa, eivätkä laivatytöt yrittäneet esittää muuta mitä olivat. He toimivat ravintolan sääntöjen mukaan ja heitä kohdeltiin samoin kuten muitakin. Heitä saattoi olla ravintolassa yhtä aikaa parikymmentä, merimiehiä useita kymmeniä enemmän. Ribu kertoo.

Ribu kertoo myös, että vielä silloin monelle kotkalaiselle oli iso kynnys astua ”syntiseen” Kairoon. Kynnys madaltui oleellisesti, kun Kotkan kaupunginteatteri alkoi esittää Maratontansseja Kairossa 1986.

Kotkan kaupunginteatterissa lavastajana toiminut Tauno Rantaruikka maalasi Kairon seinämaalaukset 1970-luvun alussa.

Laivatytöt hävisivät Kairosta 1980- ja 1990-lukujen taitteessa sitä mukaa kun merimiehetkin.

Aika on muuttunut ja Kairo sen mukana: nyt on karaokea, teatteriesityksiä, jazzia, rokkia, ruokaa ja pubia. Isoimman rahavirran tuo ruoka. Perinteisiä tansseja on enää kerran, enintään kahdesti kuussa.

- Tanssijoita ei tahdo enää oikein olla, Ribu sanoo.

Elokuisena lauantai-iltana 2015 jazzia Kairossa soittivat Jaap van der Meer, Claes Andersson ja Pentti Mutikainen.

Lue lisää ravintolan historiasta tästä: http://www.ravintolakairo.fi/historia.htm

PS. Kairosta ei ole kovin pitkä matka taloon, joka tunnettiin 1990-luvulla Punaisena talona, ilotalona. Nyt rakennus on tunnettu arvoasunnoistaan.

Uusi elämä.