Tältä se tuntui

Kotkan-kuukauteni on nyt takana, ja kirjoitan tätä jo Helsingissä. Listasin kymmenen asiaa, mistä vieraspaikkakuntalaisena ja turistina vaikutuin tai mitä pohdin.

Suurina totuuksina en näitä kirjoita vaan yhden kävijän kokemuksina.

Huomiot eivät etene tärkeysjärjestyksessä.

Kuvina seikkailevat välissä asiat, jotka tuottivat minulle hyvää tuulta. Sellaisista pitäisi tehdä lakisääteisiä.

Veistospromenadin ja kuvanveistäjä Tommi Toijan teos
 Tuulenviemää Keskuskadun ja Kapteeninkadun kulmassa (2011).

YKSI

Kotkan pyhä kolminaisuus on selvä: se koostuu puistoista, veistosulkomuseosta sekä merestä ja saarista. Monen kunnan ja kaupungin päättäjät lienevät kateellisia Kotkalle kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksosesta ja tämän kultaisesta kädestä. Se ei kannata, mutta hyvä kannattaa panna kiertämään.

Kun Kotkan puistoja käy tutkimassa vuosittain kuitenkin jopa 30 eri kunnan ja kaupungin puistotoimen ryhmää, eikö se tarkoita sitä, että puistot alkavat loistaa pian muuallakin?

Kotkassa on tajuttu myös, että puistossa pitää voida puuhata jotakin eikä vain katsella silmillään. Minä soittelin ensimmäistä kertaa ksylofonia kesäillassa, mikä oli mahdollista Katariinan Meripuistossa.

Kaksi

Hurmaannuin erityisesti Veistospromenadin tämän vuoden teoksesta, orimattilalaisen Virpi Kannon teoksesta Elämän tanssi.
Tuttavani kertoi kävelevänsä kauppareissullaan kahdeksan Veistospromenadin veistoksen ohi. Tätä minä väitän ylellisyydeksi. Tämänkin hyvän voi panna kiertämään muualla Suomessa.

Hurmaannuin myös taloista, erityisesti funkistaloista.

Kolme

Ei ole yksin Kotkan ongelma, että tänä kesänä kesää alettiin julistaa päättyneeksi juuri kun se alkoi. Pääsy joihinkin Kotkan saariin loppui tai hankaloitui jo heinäkuun lopussa. Esimerkiksi Rankkiin pääsi (myös minä!) yleisön pyynnöstä vielä ylimääräisellä laivavuorolla 16. elokuuta.

Jo elokuussa turistin oli siis jo vähän vaikeampaa olla turisti, eikä pidä ajatella vain turisteja: on eläkeläisiä, äitejä ja isiä pienine lapsineen, vapaapäiväläisiä, vuorotyöläisiä, työttömiä – ylipäänsä ihmisiä, joilla nyt sattuu olemaan aikaa ja halua liikkua.

Entä jos kesää on vielä jäljellä syyskuussa? Entä muut vuodenajat?

Vanhoja tapoja toimia voi aina muuttaa.

Kotkan puistotoimi ja Kotkamills Oy loivat Juha Vainion kadulla sahanpurusta hiekkadyynejä.

Neljä

Kantasatama-hanke on rohkea, mutta Suomi tarvitsee nyt juuri tällaisia kylmänhuimia uusia ideoita. Toivotan onnea!

Mikäkö Kantasatama-hanke? Katso tästä: http://bit.ly/1Un6bra

Viisi

Jotkut ovat sitä mieltä, että kotkalaiset eivät osaa arvostaa omaa kaupunkiaan. Monet osaavat. Toki hyviin asioihin voi tottua niin, ettei niitä aina enää ”näe”. Tehokasta vastamyrkkyä tähän on käymällä katsomassa, minkälaista on muissa suomalaisissa kaupungeissa.

Kuusi

En törmännyt kertaakaan tylyihin ihmisiin, kun käytin paikallisia palveluita.

Seitsemän

Kotkassa ei ollut tarjolla vain kaakon kulttuuria. Kuuntelin argentiinalaista tangoa (Kymi Sinfoniettan loistava syyskauden avaus), kuuntelin suomalais-brasilialaista runonlausuntaa ja musiikkia, ranskalaista elokuvaa ja pyörähdin maistelemassa Kreikan-ystävien herkkuja. Muitakin maita oli tarjolla.

Koko Kotka neuloo -tapahtuma puki Sibeliuksenpuiston puut käsitöihin.
Nuorisovaltuuston ideaa lähti toteuttamaan 15 eri järjestöä. 

Kahdeksan

Kymen Sanomista voi edelleen lukea joka päivä, mitkä laivat vierailevat Kotkassa. Laivalistalla on pitkä perinne.

Mussalossa ei pääse bongaamaan laivoja, mutta olisiko keinoa päästä laivoja fyysisesti yhtään lähemmäksi? En tiedä, minä kysyn.

Netissä Kotkansaaren ja Mussalon edustan laivaliikennettä voi seurata esimerkiksi MarineTraffic.com -palvelun kautta: http://www.marinetraffic.com/fi/ais/home

Yhdeksän

Olin Kotkassa paitsi turisti, myös keliaakikko, joka käy gluteenittomalla ruualla. Erikoismaininnat lähtevät Kesäkahvila Kalarannalle gluteenittomasta mustikkakakusta ja Kotipizzalle käytännöstä pyöritellä normipizzoja leivinpöydällä vain riisijauhossa (vehnäjauhon sijasta) – näin ilmassa ei leiju vehnäjauhopöly.

Petyin, kun en päässyt enää lounaalle Kotkan Klubille. Possoa en saanut, koska sitä ei ole olemassa gluteenittomana.

Kymmenen

Viihdyin Kotkassa erittäin hyvin. Totta kai tulen siksi uudelleen. Kiitos!

Veistospromenadin ja kuvanveistäjä Kim Simonssonin teos Idoli Kauppakadulla (2010).

Salpalinjan saappaanjäljillä

Seison Virolahden Bunkkerimuseon yhdyshaudassa, jossa yhtä ajatusta ei voi välttää: samanlaisissa on moni suomalainen juossut ja samanlaisissa on moni suomalainen kuollut.
Itse kiihdytän askelia vain siksi, että kuvaan kapeaa taisteluhautaa kameran videolle. Tätä:

Tässä maailmankirjojen epäjärjestyksessä pala omaa historiaa ei ole pahitteeksi kun kaakossa ollaan. Salpalinjasta moni ei välttämättä edes tiedä.
Se on 1200 kilometriä pitkä sodanaikainen puolustusasema, joka rakennettiin Virolahdelta Savukoskelle 1940-41 ja 1944. Se on yhä Suomen suurin rakennustyömaa.
Sitä ei onneksi koskaan tarvittu ja käytetty, mutta se kiemurtelee yhä pitkin itäistä Suomea mm. teräsbetonikorsuineen ja kiviesteineen. Teräsbetonikorsuja rakennettiin 136 kappaletta ja kiviestettä yli 200 kilometriä.

Virolahden Bukkerimuseo on siis osa Salpalinjaa, samoin Miehikkälän Salpalinja-museo.

Bunkkerimuseon uusi perusnäyttely avautui kesän alussa. Se kertoo Salpalinjan rakentamisesta ja rakentajista. Oppaan, reservin majurin Erkki Rikkolan mukaan suurin muutos on siinä, että näyttelyssa kuvia on nyt enemmän, tekstiä vähemmän.

- Tekstiä oli niin rankasti, ettei sitä kukaan jaksanut lukea, Rikkola myöntää.

Salpalinjan rakennusvälineitä.

Kuvissa Virolahden Salpalinjaa.

Salpalinjan rakentaminen aloitettiin ylipäällikön käskystä.

Bunkkerimuseon oppaan Erkki Rikkolan mielipaikka on asehuone ja mieliesine korsukonepistooli.  Tässä näyttelyssä esineisiin saa koskea.

Panssaritorjuntatykin näkymää pääsee tähystämään ulkomuseon teräsbetonikorsussa. 

Yllättäen lapsiperheet ovat museon suurin yksittäinen kävijäryhmä. Lapsille on kehitetty oma maskotti, Pate-lepakko. Lepakko on valittu siksi, koska lepakot viihtyvät hyvin Salpalinjan linnoituksissa. Lapsille on varattu myös puisia kivääreitä, joiden suosio on päässyt vähän hämmentämään joitakin vanhempia. Myös opas kertoo oppineensa.

- Lapset haluavat tietää samoista asioista kuin aikuiset. Kerran kerroin eräälle eskariryhmälle kiviesteistä, miten niiden tarkoitus on saada panssarivaunu pysähtymään. Kun tyhmyyksissäni kysyin, että ymmärsivätkö lapset, mitä tarkoitin, pienin tyttö joukosta kommentoi: "Kyllä me se tajutaan, ei me niin tyhmiä olla", Rikkola naurahtaa.

Miten kauan Salpalinja mahtaa sitten pysyä maastossa tunnistettavasti? Rikkola vastaa, ettei varsinaista huolta vielä ole: betoni vasta kovettuu ensimmäiset sata vuotta. Nyt Salpalinjan hallinnointi ja hoito kuuluvat valtionvarainministeriön alaiselle Senaatti-kiinteistöille.

Joku saattaa miettiä, voidaanko Salpalinjaa joskus vielä tarvita? Jos, niin miten?

Rikkolan käsitys on, että vaikka puolustustaktiikat ovat muuttuneet, Salpalinja voisi joiltakin osin toimia yhä suojana tai varastotilana.

Toivottavasti tätä tarvitsee edelleen pohtia vain teoriatasolla ja voi keskittyä esimerkiksi siihen, minkälainen tulee Tuntemattoman sotilaan kolmannesta elokuvaversiosta. Jos Rikkolalta kysytään, sitä ei tarvittaisi, koska ensimmäinen oli niin hyvä.

Lapsikävijöille on varattu puuaseita.

Kotka Rankki, kumpupilviä!

Rankin eteläkärjessä.

Kalliomaisemia.

Pääsin kuin pääsinkin kaakonreissullani Rankin saarelle, joka avautui yleisölle viime keväänä ensimmäistä kertaa sitten 1916. Pääsin, koska saareen seilattiin sunnuntaina vielä yksi reittivuoro. Sää oli loistava ja alus täynnä.

Rankin ja Kirkonmaan linnakesaaret tyhjenivät varusmiehistä puolitoista vuotta sitten, kun Kotkan rannikkopataljoonan toiminta päättyi. Saaret osti Kotkan Saaret Oy.

Sään puolesta ei ollut syytä muistella merisääklassikkoa "Kotka Rankki, ohutta yläpilviä", koska sää oli jopa parempi: taivaalla leijaili vain kesäisiä kumpupilviä. Rankissa on yhä sääasema, mutta koneet tekevät nyt mittaukset varusmiesten sijasta.

Mitä Rankista löytyy? Todella kaunista kallioluotoa, uudempi ja vanhempi kasarmi, kaksi tykkiä, linnoitteita, kahvilaravintola Sotku munkkeineen, majoitusta ja monennäköisiä ohjelmapalveluita. Saarella on vierassatama.
Armeijan jäljiltä maastossa lepää kuulemma paljon hylsyjä, mutta näyttää siellä kasvavan puhtaassa ilmassa viihtyvä jäkäläkin.

Itse kävelin aivan ensimmäiseksi saaren eteläkärkeen, jossa näytti ihastuttavalta, siis tältä:

Meitä oli saarella siis paatillinen porukkaa, mutta kaikille kerta ei ollut ensimmäinen. Pyhtään Ahvenkoskella asuvan Alf Henrikssonin edellisestä kerrasta oli kulunut tosin aika monta vuosikymmentä. Henriksson oli asepalveluksessa 1955-1956, ja osa ajasta kului Rankissa. Henriksson lähti Rankkiin sunnuntaina pienelle nostalgiaretkelle, ja mukaan kaveriksi lähti lankomies.

Rankin saariyrittäjä Ismo Räty avasi ystävällisesti vanhan puukasarmin lukitun oven, ja Henriksson pääsi etsimään rakennuksesta oman tuvan ja sängyn paikkaa. Se oli jossakin näillä main:

Alf Henriksson ja vanha sotilastupa.

Pesutiloissa sinkkialtaat olivat vanhoilla paikoillaan.

Rankin vanha puukasarmi on ainoa saaren venäläiskaudelta säilynyt rakennus. Sitä suunnitellaan näyttelytilaksi.

Henriksson muistaa yhä kuin eilisen päivän, kun oma päivystysvuoro ei sujunut päivystävän upseerin mielen mukaisesti. Neljän vuorokauden poistumiskiellon lisäksi paloivat niin joulun, uudenvuoden kuin loppiaisenkin lomat.

- Melkein siinä tuli silloin tippa linssiin, Henriksson kertoi ja naurahti.

Rankissa Henriksson sai etäisyysmittauskoulutusta. Etäisyydet tulivat sittemmin varsin tutuiksi myös Henrikssonin työuralla taksinkuljettajana.

Laivatyttöjä ja merimiehiä

Ilman Kairoa Kotkan kulttuurihistoriassa olisi aukko.  Kairo on vanha kuulu merimieskapakka. Pakkohan siellä oli käydä, kun olen kaakossa kylässä.

Ravintolarakennus valmistui 1938

Kotkan kaupunki omistaa kiinteistön ja tontin.

Halusin kuulla hurjista menneistä ajoista, joten pyörähdin tapaamassa Kairon ravintolapäällikköä Ulla Ribua.

Ribu aloitti työt Kairossa jo 1976 ja ehti nähdä merimiesten ja laivatyttöjen värittämät 1970- ja 1980-luvut. Minkälaista aikaa se oikein oli?

- Se oli elävää, kivaa aikaa, pöhinää koko ajan. Kaikilla meni hyvin, koska kaikilla oli töitä, Ribu kuvaa, vähän kaihoisastikin.

- Silloin meillä oli orkesteri soittamassa seitsemänä iltana viikossa, tanssia oli joka päivä. Parhaina päivinä oli kolmekin orkesteria: ensimmäinen aloitti jo yhdeksältä aamulla. Ravintola avattiin viideltä aamulla! Minäkin tein aamuviiden vuoroja, ja jono oli jo oven takana odottamassa. Viideltä avattiin aina siihen asti, kun olutta ei saanut enää myydä ennen kello yhdeksää, Ribu kertoo. 

Ulla Ribu aloitti työt Kairossa 1976. Vuodesta 1993 hän on toiminut ravintolapäällikkönä.

    

Keitäkö aamuviideltä oli jonossa? Niitä, jotka eivät olleet ehtineet illaksi kotiin. Oli kaupungin virkamiehiä, oli työläisiä. Kun ravintolassa tuli tuolloin valomerkki puoli kahdelta yöllä, paikka ehti olla kiinni vaivaiset kolme tuntia, kun se avattiin uudelleen. Sillä välin siivottiin.

- Asiakkaita oli selkeästi kahdenlaisia: laivatyttöjä ja merimiehiä ja sitten muita, jotka kävivät Kairossa tanssimassa ja juhlimassa. Joskus laivatytöt vähän kimpaantuivat, ja vessassa saattoi tulla yhteenottoja, jos joku merimies kiinnostui jostakin muusta naisesta kuin heistä.

- Kauppa oli avointa, eivätkä laivatytöt yrittäneet esittää muuta mitä olivat. He toimivat ravintolan sääntöjen mukaan ja heitä kohdeltiin samoin kuten muitakin. Heitä saattoi olla ravintolassa yhtä aikaa parikymmentä, merimiehiä useita kymmeniä enemmän. Ribu kertoo.

Ribu kertoo myös, että vielä silloin monelle kotkalaiselle oli iso kynnys astua ”syntiseen” Kairoon. Kynnys madaltui oleellisesti, kun Kotkan kaupunginteatteri alkoi esittää Maratontansseja Kairossa 1986.

Kotkan kaupunginteatterissa lavastajana toiminut Tauno Rantaruikka maalasi Kairon seinämaalaukset 1970-luvun alussa.

Laivatytöt hävisivät Kairosta 1980- ja 1990-lukujen taitteessa sitä mukaa kun merimiehetkin.

Aika on muuttunut ja Kairo sen mukana: nyt on karaokea, teatteriesityksiä, jazzia, rokkia, ruokaa ja pubia. Isoimman rahavirran tuo ruoka. Perinteisiä tansseja on enää kerran, enintään kahdesti kuussa.

- Tanssijoita ei tahdo enää oikein olla, Ribu sanoo.

Elokuisena lauantai-iltana 2015 jazzia Kairossa soittivat Jaap van der Meer, Claes Andersson ja Pentti Mutikainen.

Lue lisää ravintolan historiasta tästä: http://www.ravintolakairo.fi/historia.htm

PS. Kairosta ei ole kovin pitkä matka taloon, joka tunnettiin 1990-luvulla Punaisena talona, ilotalona. Nyt rakennus on tunnettu arvoasunnoistaan.

Uusi elämä.

Hellepäivä Varissaaressa

Tunnen syvää myötätuntoa lomansa päättäneiden ja koululaisten puolesta, sillä kaakossa alkoi tänään tiistaina hellekesä.
Hehkun yhä punaisena.

Oli täydellinen päivä lähteä tuurilla Kotkan Varissaareen! Vitsi on kieltämättä kulunut, mutta tuurilla ei ole mitään tekemistä hyvän onnen kanssa; kyse on saaristoliikenteen aluksesta.
M/s Klippanin ensimmäinen vuoro puoliltapäivin tuli täyteen meitä kesän makustelijoita.

M/s Klippan.

Siellä siintää Varissaari.

Varissaaren vanha linnoitussaari valleineen on vain kymmenisen minuutin matkan päässä Sapokasta. Siellä suunnalla käytiin Ruotsinsalmen meritaisteluita 1789-90, ja nähtävillä on uponneesta fregatista St. Nikolaista nostettuja jäännöksiä ja tykkejä. Viime sotien aikana valleilla oli ilmatorjuntapatteri.

Varissaari oli ensikertalaiselle kiva pikkusaari, mutta tarpeksi iso tunteakseen olevansa saarella. Juuri nyt rannat olivat luonnonkukista keltaviolettina. Myönnän, etten tuntenut läheskään kaikkia lajeja.

Varissaareen tuurilla pääsee elokuun loppuun asti, mutta hämmennyin huomatessani, että kesäliikennöinti lopahti moneen suuntaan jo viime viikonvaihteessa.
Kesähän alkoi vasta! Katsokaa ulos, vielä on kesää jäljellä sekä meitä turisteja, lomalaisia, eläkeläisiä tai muuteen vaan saariin haluavia.

Katsottu kuulemma on, ja Rankkiin pääsee vielä ensi sunnuntaina 16.elokuuta Kajava-aluksella.
Pääsenkö vielä siis sanomaan:

                                                Kotka Rankki,
                                                ohutta
                                                yläpilveä.

Mussalo siintää.

Kotkansaari siintää.

Kiireisintä Varissaaressa oli koiralla nimeltä Jesita.

Vuohenjuustosalaatilla kesäravintola Vaakussa.

Takaoikealla Ruotsinsalmen toisen meritaistelun (1790) muistomerkki.

Merta edemmäs torille

Tupsahdin Tallinnaan kokonaiseksi kuukaudeksi, ensimmäistä kertaa.

Pyörähdän etelänaapurissa usein, mutta useimmiten tuli hännän alla. Nyt ei ollut sitä ongelmaa, koska putkiremontti pisti lähtemään kotoa muutamaksi kuukaudeksi. Aloitin evakkoreissuni Tallinnasta.

Tallinna on kiva kaupunki. Etsin siellä paikkoja, joissa en ole käynyt aiemmin, ja niitähän yhä löytyy. Koska tykkään toreista, lähdin käymään Nömmen torilla, keskustasta lounaaseen.

Nömme tulee "nummesta", ja kaupunginosa onkin puutarhamainen, jopa metsäinen. En matkustanut Nömmeen suoralla bussilinjalla (tarkistin bussini reitin huolimattomasti), ja siksi satuin ohittamaan pysäkit Hiiu ja Metsa. Onneksi, sillä juuri nuo tienoomaisemat jäivät verkkokalvolle.

Nömmen toria kehutaan yhdeksi maan viehättävimmistä. Oikeassa ovat: Nömme on uusi suosikkini! Tuoretta, värikästä, runsasta ja viihtyisää! Vihanneksia, hedelmiä, marjoja, kukkia, kasveja.

Kauppahalli paloi muutama vuosi sitten, mutta tilalla on uusi. Myös torialueella on monta pientä puista pikkupuotia, joissa myydään kalaa, lihaa, juustoa, myös käsitöitä.

Söin torilla kesän ensimmäiset mansikkani. Tartolaista mansikkaa sai kilon neljällä eurolla eli parin euron litrahintaan. Maistuivat juuri siltä, mitä ensimmäisten pitääkin talven jälkeen.

Tori on auki maanantaista lauantaihin klo 9-18, sunnuntaina 9-17. Ne oikeat suorat bussilinjat keskustasta ovat 23 ja 36. Paikallisjunalla pääsee nopeammin, mutta ei yhtä viereen.
Kesäekstrana lauantaisin Nömmen torimarkkinoilla on tarjolla ilmaiskonsertteja klo 12 alkaen.

Mansikka on parhaimmillaan: ei lommon lommoa.

Huh, mitä vesimeloneja!

Viihtyisää ja leppoisaa.

Pieniä erillisiä kauppapuoteja...

...ja uusi kauppahalli.

Kauniina kesäpäivänä torimeininkiä ei riittänyt oikein kauppahallin sisälle asti.

Keliaakikon torikeikasta tuli täydellinen, kun torin Reval-kahvilsta löytyi gluteeniton beseerull.