Tältä se tuntui

Kotkan-kuukauteni on nyt takana, ja kirjoitan tätä jo Helsingissä. Listasin kymmenen asiaa, mistä vieraspaikkakuntalaisena ja turistina vaikutuin tai mitä pohdin.

Suurina totuuksina en näitä kirjoita vaan yhden kävijän kokemuksina.

Huomiot eivät etene tärkeysjärjestyksessä.

Kuvina seikkailevat välissä asiat, jotka tuottivat minulle hyvää tuulta. Sellaisista pitäisi tehdä lakisääteisiä.

Veistospromenadin ja kuvanveistäjä Tommi Toijan teos
 Tuulenviemää Keskuskadun ja Kapteeninkadun kulmassa (2011).

YKSI

Kotkan pyhä kolminaisuus on selvä: se koostuu puistoista, veistosulkomuseosta sekä merestä ja saarista. Monen kunnan ja kaupungin päättäjät lienevät kateellisia Kotkalle kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksosesta ja tämän kultaisesta kädestä. Se ei kannata, mutta hyvä kannattaa panna kiertämään.

Kun Kotkan puistoja käy tutkimassa vuosittain kuitenkin jopa 30 eri kunnan ja kaupungin puistotoimen ryhmää, eikö se tarkoita sitä, että puistot alkavat loistaa pian muuallakin?

Kotkassa on tajuttu myös, että puistossa pitää voida puuhata jotakin eikä vain katsella silmillään. Minä soittelin ensimmäistä kertaa ksylofonia kesäillassa, mikä oli mahdollista Katariinan Meripuistossa.

Kaksi

Hurmaannuin erityisesti Veistospromenadin tämän vuoden teoksesta, orimattilalaisen Virpi Kannon teoksesta Elämän tanssi.
Tuttavani kertoi kävelevänsä kauppareissullaan kahdeksan Veistospromenadin veistoksen ohi. Tätä minä väitän ylellisyydeksi. Tämänkin hyvän voi panna kiertämään muualla Suomessa.

Hurmaannuin myös taloista, erityisesti funkistaloista.

Kolme

Ei ole yksin Kotkan ongelma, että tänä kesänä kesää alettiin julistaa päättyneeksi juuri kun se alkoi. Pääsy joihinkin Kotkan saariin loppui tai hankaloitui jo heinäkuun lopussa. Esimerkiksi Rankkiin pääsi (myös minä!) yleisön pyynnöstä vielä ylimääräisellä laivavuorolla 16. elokuuta.

Jo elokuussa turistin oli siis jo vähän vaikeampaa olla turisti, eikä pidä ajatella vain turisteja: on eläkeläisiä, äitejä ja isiä pienine lapsineen, vapaapäiväläisiä, vuorotyöläisiä, työttömiä – ylipäänsä ihmisiä, joilla nyt sattuu olemaan aikaa ja halua liikkua.

Entä jos kesää on vielä jäljellä syyskuussa? Entä muut vuodenajat?

Vanhoja tapoja toimia voi aina muuttaa.

Kotkan puistotoimi ja Kotkamills Oy loivat Juha Vainion kadulla sahanpurusta hiekkadyynejä.

Neljä

Kantasatama-hanke on rohkea, mutta Suomi tarvitsee nyt juuri tällaisia kylmänhuimia uusia ideoita. Toivotan onnea!

Mikäkö Kantasatama-hanke? Katso tästä: http://bit.ly/1Un6bra

Viisi

Jotkut ovat sitä mieltä, että kotkalaiset eivät osaa arvostaa omaa kaupunkiaan. Monet osaavat. Toki hyviin asioihin voi tottua niin, ettei niitä aina enää ”näe”. Tehokasta vastamyrkkyä tähän on käymällä katsomassa, minkälaista on muissa suomalaisissa kaupungeissa.

Kuusi

En törmännyt kertaakaan tylyihin ihmisiin, kun käytin paikallisia palveluita.

Seitsemän

Kotkassa ei ollut tarjolla vain kaakon kulttuuria. Kuuntelin argentiinalaista tangoa (Kymi Sinfoniettan loistava syyskauden avaus), kuuntelin suomalais-brasilialaista runonlausuntaa ja musiikkia, ranskalaista elokuvaa ja pyörähdin maistelemassa Kreikan-ystävien herkkuja. Muitakin maita oli tarjolla.

Koko Kotka neuloo -tapahtuma puki Sibeliuksenpuiston puut käsitöihin.
Nuorisovaltuuston ideaa lähti toteuttamaan 15 eri järjestöä. 

Kahdeksan

Kymen Sanomista voi edelleen lukea joka päivä, mitkä laivat vierailevat Kotkassa. Laivalistalla on pitkä perinne.

Mussalossa ei pääse bongaamaan laivoja, mutta olisiko keinoa päästä laivoja fyysisesti yhtään lähemmäksi? En tiedä, minä kysyn.

Netissä Kotkansaaren ja Mussalon edustan laivaliikennettä voi seurata esimerkiksi MarineTraffic.com -palvelun kautta: http://www.marinetraffic.com/fi/ais/home

Yhdeksän

Olin Kotkassa paitsi turisti, myös keliaakikko, joka käy gluteenittomalla ruualla. Erikoismaininnat lähtevät Kesäkahvila Kalarannalle gluteenittomasta mustikkakakusta ja Kotipizzalle käytännöstä pyöritellä normipizzoja leivinpöydällä vain riisijauhossa (vehnäjauhon sijasta) – näin ilmassa ei leiju vehnäjauhopöly.

Petyin, kun en päässyt enää lounaalle Kotkan Klubille. Possoa en saanut, koska sitä ei ole olemassa gluteenittomana.

Kymmenen

Viihdyin Kotkassa erittäin hyvin. Totta kai tulen siksi uudelleen. Kiitos!

Veistospromenadin ja kuvanveistäjä Kim Simonssonin teos Idoli Kauppakadulla (2010).

Taidetta kotiin asti

Neljän viikon aikana olen löytänyt Kotkasta oman pyhiinvaellusreittini. Se ei ole vienyt meren rantaan vaan Isoonpuistoon, orimattilalaisen kuvanveistäjän Virpi Kannon Elämän tanssi -nimisen veistoksen äärelle.
Se on uusin Veistospromenadin teos ja paljastettiin kolme kuukautta sitten. Onnittelut kotkalaiset (ja miksei koko kaakko), että teillä on se!

Harvoin ihan liikutun taíteesta, mutta nyt kävi lähellä. Harvoin betoni hehkuu yhtä suurta lempeyttä ja rauhaa. Olen kuvannut veistosta jokaisesta suunnasta.

Kauempaa se ei vielä notkauta polvia, vaikka onkin 275-senttinen.

Pitää mennä lähemmäksi.

Ja vielä vähän.

Teoksen selkäpuolelta katsoo joukko pieniä kasvoja. Virpi Kanto on kertonut, että naishahmo kuvaa elämän kulkua, ja että kasvot voivat kuulua syntymättömille tai jo kuolleille.

Jos minulta kysytään, kai ne voivat olla myös taakse jääneitä rakkauksia.

Veistos saa selvästi voimansa auringosta. Se on erilainen aamulla ja illalla, pilvisäässä ja paahteessa.

Ihan puiston vieressä Puutarhakatu 1:ssä on matala kerrostalo. Huomasin olevani kateellinen siinä asuville, koska osa heistä näkee veistoksen kotinsa parvekkeelta. He voivat käydä moikkaamassa sitä vaikka koko ajan. Mikä onni, suorastaan lottovoitto! Ainakin minusta.

Halusin käydä kysymässä kolmannessa kerroksessa asuvalta Kaija Periltä, onko hänellä lottovoittajan olo?

- Kyllä minä siitäkin tykkään, mutta ehkä se on liian hengellisen näköinen, Peri miettii. Hän kertoo, että Veistospromenadin töistä hänen suosikkinsa on lehmusbulevardilla sijaitseva Olavi Lanun Lepäävä pajutyttö.

Elämän tanssi on Perin mielestä kauneimmillaan aamuauringossa. Näkemättä on vielä, miltä se näyttää syksyllä ja talvella.
Näkymä Perin parvekkeelta on huikea: jalavan taka avautuu Isonpuiston mäntymetsä, ja Elämän tanssi seisoo sen keskellä ylväänä ja vaaleana. Veistoksen julkistamista Peri seurasi parvekkeeltaan.

- Veistos on hyvin vaalea, ja illalla se näyttää kyllä ihan haamulta, Kaija Peri paljastaa, mutta ei ole joutunut vielä sen pelästyttämäksi.
- Veistoksen paikka on todella hyvä, ja veistos varmaan tummuu vanhetessaan ja tulee luontevammaksi, hän uskoo.

Siellä hän on. Veistos sopii Kaija Perin mielestä hyvin paikalleen. 

Paljastui muuten myös, että tänään sattuu olemaan Kaija Perin 75-vuotissyntymäpäivä. Onnea!

Veistospromenadin isä on, kuinka ollakaan, Kotkan kaupunginpuutarhuri, puutarhaneuvos Heikki Laaksonen. Ensimäinen teos paljastettiin 1997. Aluksi lehmusbulevardin veistosaluetta nimitettiin Veistospuistoksi, mutta kun teoksille alkoi löytyä paikkoja kauempaa, nimi vaihtui Veistospromenadiksi.
Virpi Kanto on Veistospromenadin 23. kuvanveistäjä, ja töitä promenadilla on yhteensä jo viitisenkymmnentä. Heikki Laaksosen mukaan taiteilijoille on jo kunniakysymys "päästä" mukaan Veistospromenadille, eikä Kotka kuulemma maksa töistä mitään "taidelisää".

Monen kaupungin päättäjät ovat käyneet ihmettelemässä Kotkan Veistospromenadia vuosien mittaan, mutta vastaavia ei ole vielä tainnut nousta muualle.

- Tämähän on kavala juoni niiden pään kääntämiseksi, jotka sanovat, etteivät "mihinkään museoon mene". Jos tulee Kotkaan, täällä joutuu ulkona merkittävään taidemuseoon. Tämä alkaa olla meidän taidemuseomme, Laaksonen sanoo. Perinteistä taidemuseotahan Kotkassa ei ole.

Uusista hankinnoista päättää erityinen veistostyöryhmä.  Laaksosen mukaan promenadille mahtuu vielä niin taiteilijoita kuin veistoksia, mutta Kotkaa ei ole tarkoitus kattaa veistoksilla kymmenen metrin välein.
Ensi vuoden promenadikuvanveistäjä on ähtäriläinen taiteilijaprofessori Eero Hiironen, jonka (ainakin) kolme veistosta sijoitetaan Sapokan vesipuistoon.

Mutta antakaa minun vielä vähän herkistellä Elämän tanssin kanssa. Se näyttäytyy niin monennäköisenä.
Ja eikö se ole taiteen tarkoituskin?