Paratiisi

Kävin paratiisissa.

Vain toinen keliaakikko voi ymmärtää, miltä tuntuu kävellä kahvilaan, jossa on myytävänä melkein vielä paistolämpimiä gluteenittomia karjalanpiirakoita, jotka maksavat euron kappale.

Tämän kunniaksi pidän hetken hiljaisuuden.

Te, jotka käytte vehnällä, ette voi tätä varmaankaan koskaan ymmärtää. Keliaakikko on oppinut olemaan vähästä kiitollinen, mutta vehnällä käyvät eivät tiedä tätä, koska he yleensä huomauttavat  isoon ääneen: "Taas tuo sai parempaa kuin muut".

Harvoin saa.

Jatkan Huvilan kahvilasta, joka siis on avattu kuukausi sitten Mannerheimintielle Musiikkitalon ja Finlandia-talon väliin (Mansku 13 b). Paikassa on ollut kahvila ennenkin, Hakasalmen huvilan kahvilana tunnettu. Huvilan kahvila eroaa muista helsinkiläisistä kahviloista siinä, että se on täysin gluteeniton kahvila. Siellä ei ole vehnää nähtykään.

Taas tekisi mieli pitää pieni kunnioituksesta kumpuava hetken hiljaisuus.

Ja tuotteita myynnissä on paljon: suolaista ja makeaa, piirakkaa, leivosta, pikkuleipää, kotiinkin vietäväksi. Paikan myyjärouva, keliaakikko, leipoo kaiken.
Kävin kahvilassa lauantaina ensimmäisen kerran. Sen, mitä jaksoin yhdellä käynnillä syödä, maistui tosi hyvältä!

"Tilattiin porkkanakakkua, runebergin torttua, pinaatti-parsapiirakkaa ja lihapiirakkaa. (oho, aika paljon) Oli niin hyvää, että piti ostaa vielä kotiin foccaciaa, karjanlanpiirakoita, sämpylöitä, pullaa ja sitä aivan ihanaa porkkanakakkua!", hehkutti yksi asiakas Glu.fi-sivustolla.

Huvilan kahvila ei ole itseään juuri mainostanut. Syy voi kuulostaa kummalliselta: ettei karkottaisi tavallisia asiakkaita. Tällaista tämä keliaakikkojen elämä tuppaa olemaan - aina vähän varpaillaan.

Huvilan kahvila on avoinna ti-pe klo 7-17, la-su 10-15.
Ensi viikolla, laskiaistiistaina, luvassa on kuulemma laskiaispullia...

Kauan eläköön!

PS: Linkkivinkki. Keliaakikon avuksi maailman ravintoloihin keliakiasta kertova kielikäännös 51 kielellä:  http://www.celiactravel.com/cards/

Ihan duurissa

Hyvää ystävänpäivää!

Mikä on paikka, jossa pääsee äänten keskelle niin kuin taannoin kokeilemillani dvd-laseilla elokuvan keskelle?

Uuden Musiikkitalon konserttisalissa! Kävin nimittäin siellä, ensimmäistä kertaa. Pitäisi kai sanoa, että vasta nyt.

Pääsin kuuntelemaan viime viikolla valtiopäivien avajaiskonserttia, jossa Helsingin kaupunginorkesterin kattaus oli tämä: Einojuhani Rautavaara Cantus arcticus (konsertto linnuille ja orkesterille), Jean Sibelius Viulukonsertto d-molli (Elina Vähälä, viulu) ja Jean Sibelius Sinfonia nro 3 C-duuri. Kapellimestarina oli kovasti laihtunut Leif Segerstam.

En ole musiikin ammattilainen, joten tämä ei ole konserttiarvio. Sen vain sanon, että upealta kuulosti. Soinnissa oli syvyyttä. Äänet tulivat liki, mutta eivät liian. Instrumentit erotti toisistaan, myös sekuntien täyshiljaisuudet kuuluivat rikkumattomana äänettömyytenä.

Hyvän akustiikan toinen puoli on, että kaikki todella kuuluu. Mikään ääni ei jää, mutta ei myöskään pääse, piiloon! Se tarkoittaa, että pitää osata soittaa.

Haastattelin syksyllä Musiikkitalon äänimestaria Sepi Myllyrinnettä, joka kertoi, että hänestä on hauska istua Musiikkitalon salissa orkesterin takana. Siellä on ihan oma kuulomaailmansa, ja sieltä näkee samalla kapellimestarin ilmeet ja näytöt. Siellä istutaan niin lähellä orkesteria, että melkein näkee lukea, missä kohdin mennään nuoteissa. Niin, jos osaa lukea nuotteja.

Niin totta Sepi puhui. Rivini oli F2, ja paikka mainio, harpun takana. En ole koskaan seurannut kapellimestarin työtä niin läheltä.

Musiikkitaloon on ehdottomasti mentävä pian uudelleen. Pitää kokeilla salin eri istumakohtia. Alakerrassa on kokeiltava myös urkusalia. Syksyn juttukeikalla Myllyrinne ystävällisesti näytti minulle koko talon, ja erityisesti kolahti urkusali. Sieltä löytyy peräti kolmet urut.

Olin niin vaikuttunut urkusalista (vain näkemisen perusteella), että lähetin sähköpostia nyt jo entiselle Musiikkitalon johtajalle Helena Hiilivirralle. Vaadin, että halukkaiden pitäisi voida varata urkusalia häihin, vihkimiseen! Sibelius-Akatemiasta varmasti löytyisi urkuriopiskelijoita kohtuuhinnalla häämenosäestäjiksi. Olen varma, että ihmiset jopa maksaisivat, että saisivat pitää siellä vihkiseremonioita!
Loistava idea, vaikka itse sanon, ja samaa mieltä oli Hiilivirta :)
Täytyy yrittää tyrkyttää sitä vielä uudelle toimitusjohtajalle, kuka lieneekin.


PS. Linkkivinkki. Einojuhani Rautavaaran Cantus arcticuksen voi kuunnella tästä: http://www.youtube.com/watch?v=WS9bOm3XHLE

...zzzzzzumm

Koko Suomi zumbaa, paitsi minä en.
Lauantaina asiaan tuli korjaus - ainakin yhdeksi kerraksi.

Työpaikan liikuntakeskuksessa on tarjolla monen lajin ohjattuja liikuntatunteja. Zumba on jäänyt kokeilematta ehkä juuri siksi, että siitä tuli yhtäkkiä niin suosittua.

Myönnän, että olin epäluuloinen. Tulisi askelsarjoja! En ole koskaan pitänyt niistä: ensin tuonne, sitten tänne, tap-tap, kolmanteen ja neljänteen, käännös, ja sitten kaikki alusta. Kuka niitä muistaa? Ei liikunnassa pidä joutua ajattelemaan!
Enemmän olen kotonani jossakin bodypumpissa, jossa painojen kanssa ähinä on - hah - yksinkertaista.

Liikuntaa ei pidä ottaa ryppyotsaisesti, ja zumban vetäjä, Tiina, korosti viisaasti kolmea asiaa:
Pitää tuntua.
Pitää hiota.
Pitää olla kivaa.

Ekalla kerralla ei vielä ehtinyt oikein tuntua, hiota kyllä kiitettävästi, ja hauskan asteikolla oli puolikivaa. Itsensä kirjaimellinen ravisuttaminen rennosti niin ylä- kuin alakropasta ei vaan heti hymyssäsuin onnistu ;)
Parasta oli ehdottomasti musiikki, lattari, ja että poni sai kyytiä.

Miksi liikkuminen on usein ajatuksena jotain pakollista? Ryhtymistä, lähtemistä, viitsimistä? Makuuhuoneen nurkassa seisoo kuntopyörä, mutta miksi päätös pyhittää sille joka päivä vaikka vain puoli tuntia on niin vaikea pitää? Tässä kohtaa jään jumiin, koska en osaa vastata kysymykseeni. Miten liikkumisen ajatuksesta saisi lähtökohtaisesti kivemman? Auttakaa!

Luin muuten aamulla lehdestä, että jooga on jyrännyt zumban.

PS: Linkkivinkki. Anna Finelin laskea, jos haluat kytätä jokaista suupalaasi.
Löydät sen tästä:http://www.fineli.fi/foodbasket.php?lang=fi