Hehkuviinikioskilla Helsingissä!

Nyt risti seinään.
Join tänään ulkona mukillisen hehkuviiniä Helsingin keskustassa, ensimmäistä kertaa.

Hehkuviiniä Helsingissä.

Helsingissä ollaan hoksaamassa, voisiko myös Suomessa - joulupukin kotimaassa - myydä ulkosalla joulutoreilla kuumia alkoholipitoisia juomia, jottei joulufiilistelyä tarvitsisi lähteä etsimään Saksan, Itävallan ja Viron joulutoreilta.

Nautiskelin hyvän hehkuviinin Bockin talon sisäpihalle tehdyllä Joulupihalla, kaupungintalon takana, jonne on pystytetty hehkuviinikioski ja joulusauna kahdeksi viikonlopuksi joulun alla.

Bockin sisäpihalla Torikortteleissa.

Etelä-Suomen aluehallintovirastosta kerrottiin marraskuun puolivälissä Metro-lehdelle, että hehkuviinin anniskeluun joulutapahtumissa on nyt alettu suhtautua aiempaa hieman lempeämmin.

- Olemme tulkinneet niin, että joulu on lasten tapahtuma, mutta eihän se aina niin mene. Anniskeluluvan hehkuviinille voi saada, kunhan aivan anniskelualueen vieressä ei ole esimerkiksi karusellia lapsille, eikä tapahtuma ole pelkästään lapsille suunnattu, kertoi ylitarkastaja Jarmo Castren aluehallintovirastosta Metro-lehdelle, sanatarkasti.

Karusellia? Eihän Suomessa edes pystytetä lapsille talvella karuselleja?

Saman lehtijutun mukaan Helsingissä anniskelulupa on myönnetty joulun ulkoilmatapahtumalle vain kerran aiemmin. Silloin hehkuviiniä oli kaupan Kampissa.

En jaksa uskoa, että kukaan alkaa kiskoa ulkona hehkuviiniä humaltuakseen! Sitäpaitsi aivan liian kallista.

Pää liberaalimmalle joulutorimeiningille on kuitenkin avattu. Kiitos siitä! Jopa kertaheitolla niin, että myös Senaatintorin Tuomaan markkinoiden kahvila oli hakenut ja saanut anniskeluluvan. Toinen risti seinään.

Hehkuviinin lisäksi Bockin pihalla olisi päässyt saunaan, mutta extempore-saunominen olisi menyt jo revittelyn puolelle.

Naisporukka pyysi saunamajuria kuvaajaksi.

Senaatintori parhaimmillaan.

Päästyämme hehkuviiniltä Aleksanterinkadulle Lucia-neito laskeutui juuri sopivasti Tuomiokirkon portaita.

Oli ihan jouluinen olo, Helsingissä.

Linkkivinkki. Tsekkaa Torikorttelit Helsingin Kauppatorin ja Senaatintorin välissä: torikorttelit.fi

Kolikon tallettaja

Ylijäämävarasto

Pari pikkuastiaa oli sopivasti täyttynyt 20-, 10-, viisi-, kaksi- ja yksisenttisistä, kun silmiin sattui juttupätkä Automatia Pankkiautomaatit Oy:n uudesta TalletusOtto-automaatista.
Ei kun Helsingin Itäkeskukseen kokeilemaan ensimmäistä kertaa kolikoiden koneellista talletusta tai "panoautomaattia" kuten media on "leikkisästi" nimennyt laitteen.

Siis jonottamatta rahat suoraan tilille.

Kolikkojen kertyminen on tapa. Luulen, etten ole ainoa pankkivirkailijan lapsi, joka ensin täytettyään säästölippaita lapsuutensa saattaa yhä aikuisena siirtää pikkuhilut kukkarosta purkin pohjalle. Etenkin Viron-reissuilta kukkaroon jää pyörimään läjä yhden ja kahden sentin kolikoita, joita ei vaan tule käytettyä.

Itäkeskuksesta automaatti löytyi, kun kääntyi kauppakeskuksessa Anttilan jälkeen oikealle ja laskeutui rullaportaita yhden kerroksen.
Siellä se odotti valmiina palvelemaan. Automaatin oikea puoli näyttää samanlaiselta kuin normaali ottoautomaatti. Kolikot pudotetaan vasenmalla puolella olevaan aukkoon siinä vaiheessa kun talletusautomaatti niin käskee. Saa automaattiin tallettaa toki seteleitäkin.

Talletusautomaatti

Kone oli helppo käyttää. Nieltyään kolikot kone laski ne ällistyttävän nopeasti. Lopuksi se antoi kuitin.



Kuitti talletuksesta.

Kolikoita oli 16,74 euron edestä. Kone eritteli kuittiin jämptisti eri kolikkoerät ja niiden summat. Kaksisenttisiä oli 54 ja yksisenttisiä 36 kappaletta.



Nämä eivät kelvanneet.

Neljä kolikkoa automaatti kuitenkin sylki takaisin. En tarkistanut palautusluukkua ennen talletusta, joten en ole satavarma, olivatko kaikki neljä rahaa minun jäljiltäni.

Automaatille ei jostain syystä kelvannut yksi Ranskassa lyöty 20 sentin kolikko eikä yksi Virosta lähtenyt yksisenttinen. Oikeutetusti se hylkäsi suomalaisen ex-markan ja Viron, ennen euroaikaa käytössä olleen, 20-senttisen.

Minkähän automaatin korkkaamme seuraavaksi...

PS. Vinkkilinkki.  Tästä pääsee kuivaharjoittelemaan talletusautomaattia: http://otto.fi/talletus/kayttoopastus/

Polkemassa Intiassa

Kuoppaisia teitä. Kaoottista vasemmanpuoleista liikennettä, jonka seassa lehmiä, vesipuhveleita, sikoja ja vuohia. Heinäkuormia. Paljon mopoja ja mopojen päällä matkustavia kokonaisia perheitä. Marmorilohkareita vauhdissa lavaltaan pudottelevia kuorma-autoja. Pölyä. Kovaa vauhtia. Paljon lehmänlantaa.
Itse asiassa hyvin paljon lantaa.

Vain masokisti lähtisi fillaroimaan Intiaan?

Lehmänlanta.

Koossa oli kuitenkin kymmenen kohtuukuntoista suomalaista, jotka halusivat kokea jotakin uutta Intian Rajasthanissa puolentoista viikon ajan.

Intialainen matkailualan yritys, Yatra Exotic Routes, oli rakennuttanut reittipaketin, joka ajettiin seitsemänä päivänä Rajasthanin maakunnan kyläteillä. Pyöräily alkoi Jaipurin lähettyviltä ja jatkui pätkinä Ranthambhoren, Bundin ja Bijaipurin kautta Chittorgarhiin. Välimatkat matkattiin bussikyydissä.
Suurin osa teistä oli kuoppaista, huonohkoa asfalttia, mutta hyvääkin oli, lopussa jopa vastatehtyä asfalttia. Välillä edettiin hiekkatietä sekä pätkä korkean ruohon reunustamaa, hidaskulkuista metsätietä. Satulan geelisuojus ja pyöräilyhousujen pehmusteet varjelivat pompuissa.

Oli reippaita nousuja, Pohjanmaan kaltaista tasamaata kuin pitkiä laskujakin.
Paljon kauniita maisemia ja intialaista maaseudun arkea, joka on taloudellisesti hyvin köyhää.
Polkemamme kilometrimäärät päivää kohden vaihtelivat 23:sta 51:een.
Karavaania johti jeeppi, jota koristi kaksi punaista varoviiriä. Pyöräilijöiden perässä ajoi kaksi autoa ja bussi. Mukana vaelsi tärkeä juomahuolto, välillä myös kenttälounas.

Matka oli napakymppi!
Se oli välillä kuuma ja hikinen, mutta hilpeä: kummaltako puolelta väistäisin lehmän tällä kertaa? Lapset huusivat kyläteiden varsilla: "Tata, tata" -  "bye, bye"
Mekaanikkopoika joutui paikkaamaan renkaan vain kahdesti. Juomamiehillä piti enemmän kiirettä: jokainen fillaroija kun joi vettä päivittäin kolmisen litraa, päälle tuoremehut ja pähkinät.
Lämpöasteita oli Rajasthanissa lokakuussa vielä reippaasti yli 30:n.




Vesitankkaus. Kuva: Kimmo Räisänen

Vielä muutama ulkourheilullinen pointti.

1. ASENNE

Törmäsimme Rajasthanissa vain iloisiin ihmisiin. Kukaan paikallinen ei vetänyt hernettä nenään yhtään mistään koko puolentoista viikon matkan aikana.     

2. TRAKTORIMUSIIKKI

Rajasthanilaiset tekivät peltotöitä huudattamalla hindihittejä traktoriin asennetun ulkoämyrin kautta. Huomattavan avoimempaa meininkiä kuin kuunnella kyntömusiikkia kuulokkeet korvilla! 

3. PUNATUKKAINEN MIES

Monilla miehillä oli hiuksissaan ruosteenpunainen sävy. He peittävät punaisella harmaat hiukset.

4. MARMORI

Helsingin kannattaa hankkia Finlandia-talon uudet marmorit seuraavaksi Intiasta. Makrana-marmori kestää. On kestänyt jo useamman vuosisadan Taj Mahalin seinissä.

 

Asenne.

PS: Linkkivinkki.  Minkälainen on hindihitti? Esimerkiksi Bollywood-hitti Po po: http://www.youtube.com/watch?v=rnuosKzu2Ig
Linkkivinkki2  Näin syntyy turbaani: http://www.youtube.com/watch?v=EDevtY4RQEg&feature=share

Postimerkkinä

Oletko koskaan kuvitellut päätyväsi postimerkiksi?
En minäkään.
Mutta koska nykyään voi suunnitella itse oman postimerkin, sain oman postimerkin!

Siinä se nyt on, ensimmäistä kertaa, kirjekuoren nurkassa.
On ehkä huvittavaa ryhtyä postimerkkitehtailijaksi hetkellä, jolloin yksityinen postiliikenne on korvautunut sosiaalisella medialla, tekstiviesteillä ja sähköpostilla, mutta juuri siksi se on nyt paljon hauskempaa.
Postin lähettäminen omalla postimerkillä olkoon Suuri Tapaus ja arjen luksusta.
Tämä kaikki sai alkunsa siitä, kun ajalehdin Postin omakuvapostimerkin (onpa sana!) nettisivuille.
Tarvitsin vain valokuvan ja loppu oli helppoa kuin heinänteko.
Kuvan lataamiseen, kehyksen valintaan ja tilauksen lähettämiseen iPadilla meni aikaa muutama minuutti. Myös Kusti polki asiallisen nopeasti, sillä lähetettyäni tilauksen torstaina kymmenen postimerkin arkki putosi postiluukusta jo maanantaina.
Värit olivat kohdallaan ja kuva tarkka. Kymmenen 1.luokan merkkiä maksoi 16,50 euroa, eli yhdelle merkille tuli normaalitaksaan verrattuna tuplahinta. Minusta silti kohtuullista.

Lämpökamerakuvan värit pysyivät kirkkaina.

Kymmnen merkin arkki.

Tämä ei jää ehkä tähän. Voi olla, että joulua ei tule ilman omaa joulupostimerkkiä.

Ilus keel!

Ryhdyin kaksi viikkoa sitten opiskelemaan uutta kieltä noin 35 vuoden tauon jälkeen. Edellinen kieli oli saksan kieli koulussa.
Nyt valitsin viron kielen. Miksi? Koska tykkään käydä Virossa ja on sääli, jos en ymmärrä mitään siitä, mitä siellä ympärillä tapahtuu.
Kahden viikon jälkeen voin vain sanoa, että eesti keel on ilus keel! Viron kieli on kaunis kieli!
Viro on suomalaiselle helppo ja vaikea. Sanoilla on sijamuotonsa kuten suomessa, joka lisää vaikeuskerrointa. Moni sana on tutunoloinen ja saattaakin tarkoittaa samaa kuin suomeksi - mutta harmittavan usein ei!
"Huvitavad" ei ole huvittavaa, vaan mielenkiintoista. "Kahjuks"-sanan kanssa ei tulla hulluksi. Sana tarkoittaa "valitettavasti".
"Kas ma tohin pilti teha?" Jos sinulta kysytään näin, kysyjä ei ehdota syvällistä tutttavuutta vaan yrittää kysyä, saako hän ottaa kuvan?
"Koristaga ruumiid!" ei ole horror-osaston huutelua vaan vain kehotus siivota huoneet!
Pientä hankaluutta tuottavat alkuun kysymyssanat: "mis" ei ole "missä" vaan "mikä". "Kus" on vasta "missä". Kysymyslause muodostetaan "kas"-apuverbillä aivan kuten englannissa "do":n avulla.
Uusi kieli edellyttää uutta suunkäyttöä! Hankalin on keskivokaali õ. Onneksi saarenmaalaiset ovat olemassa, sillä he kuulemma ääntävät sen ö:ksi ja antavat samalla sopivan excusen muillekin.

Tuttu kaupunki, mutta vieras kieli - tähän asti.

Alkeisryhmämme hyviä syitä opiskella viroa.

Kiitos opettaja, Merike Volar, mainiosta viron kielen startista!

Kävin kieleen kiinni Tallinnan yliopiston kesäkurssilla Tallinnassa. Viron kielen alkeiden opiskelijoista muodostettiin kolme pienehköä ryhmää, joskin jatkokurssilaisten ryhmät olivat jo isompia.
Viisikymppinen opiskelija oli jo seniori. Se ei haittaa, jos ei anna haitata! Lähinnä aloin miettiä, missä ovat muut? Olisiko tämä yliopistolle markkinaraon paikka?
Meidän pienryhmässämme oli kaksi saksalaista, yksi amerikkalainen, yksi unkarilainen, yksi latvialainen ja kaksi suomalaista. Meillä oli monia syitä opiskella viroa: Virossa käynti, muutto Viroon, työskentely Virossa sekä virolaiset juuret.
Hyviä syitä ja upeita ihmisiä! Meitä siunattiin lisäksi mainiolla opettajalla: kiitos Merike Volar, niin hyvä opettaja ja ratkihauska!
Mutta tästähän tämä vasta alkaa.
Uudet sanat, vyörykää tänne!
PS. Linkkivinkkinä Tallinnan yliopiston kesäkoulun nettisivut: http://summerschool.tlu.ee/

Pölyt kapselista

Tämän jälkeen en pysty enää ohittamaan kadun tai tien varteen pudonnutta auton pölykapselia välinpitämättömänä.

Katsoisin sen muotoja ja miettisin, minkälainen siitä voisi tulla sen uudessa elämässä.

Mistäkö tämä nyt sitten alkoi?
En ole ihan varma; ehkä näin toisenlaisia pölykapseleita aivan aluksi yhteisöpalvelu Pinterestissä. Näin, minkälaisiksi ne olivat muuttuneet. Päätin, että kokeilisin pölykapselin tuunausta ensimmäistä kertaa. Jos pitäisin lopputuloksesta, nostaisin seinälle asti.

Ensimmäistä kertaa kävin myös Kytkintiellä Helsingin Tattarisuolla. Siellä on koko pitkä katu täynnä pieniä yrityksiä, jotka huoltavat tai purkavat autoja ja myyvät niiden varaosia. Myös pölykapseleita.

Kävin autollisen ystävän kyydissä Kytkintielä jo talvella. Typerykset! Me siis. Myyjä heilautti kättään takapihan suuntaan ja sanoi, että siellä niitä olisi - lumen alla. Teimme uuden reissun toukokuussa, jolloin tie pölykapselilavalle oli auki. Valikoin kuusi kappaletta, jotka jollakin tavalla sykähdyttivät. Vein ne sitten myyjän silmien alle.

- Sun autossa on kuusi pyörää, tämä huomautti vähän kysyvästi.

Minä sanoin, että "joo". En alkanut kertoa todellista käyttötarkoitusta, sillä eihän näistä tiedä. Tämä alan mahdollinen fanaatikko olisi voinut kieltäytyä myymästä pölykapseleita väärään tarkoitukseen. Miehet ovat niin herkkiä.

Lähtökohta oli siis tämä:

Ensin pesin niitä irti öljystä ynnä menneistä kurakeleistä. Ostin kaupasta kaksi purkkia spraymaalia, mattaa mustaa ja maalarinvalkoista. Kiikutin pölykapselit ulos muovin päälle spreijattavaksi yksitellen.

Vähitellen ne saivat uuden sielunsa. Halusin löytää niille pehmeitä vastakohtia: askartelin silkkiruusuja, pujotin rautalankaan tekohelmiä, etsin esille kaikki mustat nappini, löysin oikeankokoisen värjättävän pitsiliinan ja kirpputorilta palan keinoturkista. Kaikki muuttuivat paitsi yksi, joka sai pintaansa vain  maalikerroksen. Se kun oli jo tuunaamatta valmis.

Kenties ensi viikolla autan nämä seinälleni. Saattavat saada joskus lisää seuraa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olen muuten sitä mieltä, että autoissa metallinväriset pölykapselit ovat tylsiä.
Miksi niissä ei ole värejä tai kuvioita?
Pölykapselitaide on vielä niiiiiiiiin löytämättä!

P.S. Linkkivinkki: Tutustu Pinterestiin ja käy etsimässä - no vaikka pölykapseleita - englanniksi hubcap. Pinterestiin tosin täytyy ensin rekisteröityä, mutta mihinpä ei! Voit perustaa myös omia kuvaseiniä mille tahansa aiheille. Pinterestiin pääset tästä: https://pinterest.com/

Merelle, plomps!

Katso alla olevaa kuvaa. Onko se...

A) viimeöisestä unestasi?
B) Saimaalta?
C) ei missään tapauksessa Suomesta?

Väärin, väärin.
Vesi on silkkaa Suomenlahtea, Helsingin omaa itäsaaristoa väliltä Hakaniemi-Vuosaari, lähempänä jälkimmäistä kuin edellistä.

Tämän kaiken voi saada ilman omaa paattia.

Nousin keskiviikkona, kesän siihen asti kuumimman päivän aamupäivänä, Suomen Saaristokuljetuksen venereitille Hakaniemi-Herttoniemi-Laajasalo-Vartiosaari-Satamasaari-Iiluoto-Vuosaari. Puolitoista tuntia hehkeää keliä reittiveneen ulkopenkillä Hakaniemestä Vuosaareen. Reitin alkukesän kampanjahinta oli kohdallaan: 10 euroa.

Jos olisin halunnut, olisin voinut jäädä viettämään päivää vaikka Vartiosaareen ja tulla paluureitillä illalla pois. En tällä kertaa, sillä halusin nautiskella maisemista ja merituulesta koko puolentoista tunnin edestä. Aivan mainioita saarimaisemia!

Tilaa veneessä oli hyvin, ja kaikki kyydissä olijat mahtuivat kattopenkeille. Pitää kai olla tyytyväinen, että mahtui - koska tätä venereittiä ei näköjään vielä tunneta, ja koska reitin infosivu on piilotettu niin tehokkaasti Helsingin kaupungin nettisivuille. Niin hyvin, ettei sille eksy mitenkään vahingossa. Hmm.

Tässä lisää lähimerimatkakuvia:

Heti lähtiessä vasemmalle jää Merihakaan noussut lempeälöylyinen Kulttuurisauna. 

Kalasataman mammutti tervehtii Sompasaaren kaakkoiskärjessä.

Heihei, sinne jäätte!

Satamasaari on yksi reitin pysäkkisaarista.

Silmä lepää, sielu myös.

Kaikki loppuu aikanaan. Vuosaari lähestyy, vaikka taaksensa katsellen.

Vuosaaren Aurinkolahti, reitin päätepiste.

Mitäkö Vuosaaressa? Ihan mitä mieleen juolahtaa!
Metro vie takaisin Helsingin keskustaan noin 20 minuutissa.
Reittiveneen laiturin Hakaniemen päässä löytää Hakaniemenrannasta, kivenheitto Metallitalosta Merihaan suuntaan.

P.S. Linkkivinkki: Venereitin aikataulu: http://www.suomensaaristokuljetus.fi/?cat=13

Pikakassa

Palvelin itse itseäni Ympyrätalon S-marketin pikakassalla Helsingin Hakaniemessä. Ensimmäistä kertaa.

Hyvin palvelinkin! Kurotin, kumartelin ja kiittelin. Ja maksoin.

Pikakassa ei ole enää vain lihaa ja verta oleva kassahenkilö, jonka luokse mennään alle kymmenen ostoksen kanssa. Pikakassa on nyt myös kone, jolla ensin luetutetaan ostosten EAN-koodit, jonka edessä ostokset pakataan ja jolle ostokset maksetaan kortilla. Kaikki tehdään ihan itse.

Itsensä palvelemista oli opastamassa maanantaina pikakassaopas Jenni. Hän näytti, miten homma hoituu.

Tästä se lähtee.

Yhtään ei tarvinnut tietenkään jonottaa. Ensimmäiseksi kerroimme koneelle nappia painamalla, että mukana on oma ostoskassi. Se sijoitettiin koneen oikeanpuoleiselle laskutasolle, ostoskori vasemmalle.

Mitään ei tapahtunut. Ehkä pikakassa katsoi vanhaa, mustaa markiisikassiani nenäänsä pitkin. Jenni paimensi koneen uudelleen aloitustilaan, jonka jälkeen se heräsi.

Loppu oli helppoa kuin heinänteko. Asettelin tuotteet yksi kerrallaan koodilukijaan, seuraavaksi pakkasin kassiin. Kone kirjasi laskuttamansa tuotteet kiltisti näytölle hintoineen. Sitten painoin maksupainiketta, höyläsin etukorttia ja maksoin ostokset kortilla. Nappasin kuitin koneesta. Siinä se.

Pikakassa tunnisti tuotteet ilmiömäisesti oikein.

Kuitti mukaan.

Kaupat on tehty.

Ergonomisesti kone ei ole häävi, koska sen edessä joutuu operoimaan puolikyyryssä. Se ei ollut uutta, koska koneille tässä elämässä on jo muutenkin alettu kumarrella.

Vähän oli kuitenkin huono omatunto. Kysäisin pikakassaopas Jenniltä, vienkö asiakkaana eläviltä kassoilta työpaikkoja, jos käytän konekassaa? Jenni väitti, että en veisi, ja että ihmiskassat pysyvät.

Entä kun kehitys kehittyy? Ainakin pankeissa toimihenkilöitä tarvittiin entistä vähemmän, kun käteisautomaatit oli otettu avuksi, ja kun asiakkaat oli opetettu maksamaan laskunsa omin käsin.

Yleistyvätkö konekassat? Uskon, että yleistyvät. Mahtaako konekassan käyttämisestä tipahtaa kohta ylimääräisiä bonuspisteitä? En pitäisi mahdottomana.

No niin - hetki oman elämänsä kauppa-apulaisena on ohi.
Eikä ilman vaurioita: kynsi lohkesi.



Vaivan palkka!

PS. Linkkivinkki. Näin toimii pikakassa: http://www.youtube.com/watch?v=oIwe-h9f2UU

Kuin merta suulle suutelisi?

Marraskuussa 2011 listasin blogissani kolme asiaa, joita en ollut suuhuni pistänyt: 1. lipeäkala, 2. osteri ja 3. nahkiainen. Silloin lyhensin listaa syömällä nahkiaisen, ensimmäistä kertaa.

Kun luin Hietalahden kauppahallin uudesta elämästä Helsingissä ja siellä olevasta osteribaarista, tiesin, mihin liemeen itseni laittaisin. Menisin ja söisin ensimmäisen osterini. Osteribaarissa voisi aloittaa yhdestä. Ravintolassa ei kehtaisi tilata vain yhtä...

Ei kun Hietalahteen! Kalakauppa E. Erikssonin osteribaarissa oli tarjolla useampi vaihtoehto. Kysyin kalakauppias Juha Lindbergiltä, mikä kannattaisi valita elämän ensimmäiseksi osteriksi?

Lindberg vastasi heti, että Gillardeau. En väittänyt vastaan  Se oli vaihtoehdoista isoin ja kaunein ja maksoi neljä euroa kappale. Gillardeau-osterit tulevat kauppahalliin Ranskan Marennesista, jossa ne ovat kasvaneet siihen mennessä neljä vuotta.

Sain osterin eteeni, jonka kalakauppias oli juuri pannut päiviltään -eli katkaissut sen jalan ja irrottanut veitsellä kuorestaan. Tässä se nyt lepäsi, aavistus vinegretteä pinnalla. Olisiko sen syöminen kuin meren suutelemista suulle kuten ranskalainen runoilija Léon-Paul Fargue on väittänyt?

Gillardeau, ensimmäiseni.

Kalakauppias Juha Lindberg maustoi osterini vinegrettellä.

Kallistin kuoren suuhuni, pähkäilin hetken suutuntumaa ja rupesin pureskelemaan. Sitä riittikin, sillä osteri ei ollut pieni. Se muistutti hieman löysää simpukkaa - ei huono, mutta ei silti (pieneksi pettymykseksi) elämää suurempaa. Kun lopulta nielin osterin, vastaan tuli runoilija Farguen meri. Maistui kalalta ja mereltä.

Join vettä perään.

Todiste 1.

Todiste 2.

Ilmoitin Lindbergille olevani yhä hengissä, toisin kuin syömäni osteri. Entä montako osteria kalakauppias syö yleensä kerralla?

- Ehkä alle 20. Eipä niitä kukaan laske, Lindberg virnisti.

Lipeäkalasta, osterista ja nahkiaisesta on siis selätettynä kaksi. Onneksi jouluun on vielä pitkä matka!

PS. Linkkivinkki 1. Uskoo ken tahtoo, Ranskassa on kehitetty vuorokauden ympäri toimiva osteriautomaatti. Linkki artikkeliin löytyy tästä: http://www.speciales-gillardeau.fr/en/news
PS. Linkkivinkki 2. Ei kovin kaunista, eikä kannata kokeilla heti alussa. Youtube-video viimevuotisilta Hillsboroughin osterinsyönnin MM-kilpailusta Pohjois-Irlannista: http://www.youtube.com/watch?v=A8abU403gqY

Irti

Blogini nimi, Jotakin uutta, on tuskin koskaan ollut näin totta.

Irtisanoin itseni viikko sitten työpaikastani. Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin itseni irti vakituisesta työsuhteesta. Tämä työsuhde kesti kokonaiset 29 vuotta. Kyllä, sitoutunut työntekijä!
Harvoin kukaan, koskaan, missään on enää saman työnantajan palveluksessa 29:ää vuotta. Siinä ei ole mitään järkeä. No, minä olin tähän saakka. Nyt lähdin etsimään ja löytämään jotakin uutta.

En ole saanut koskaan mistään tekemisestäni niin paljon palautetta kuin tästä. Jokainen on onnitellut ja kannustanut.

Mitäkö nyt? En tiedä, vielä. Valmista työpaikkaa ei ole odottamassa.

Kirjoittamista ja toimittamista edelleen? Paljon mahdollista, sillä olen kirjoittanut koko aikuiselämäni. Tykkään siitä, rakastan. Lisäksi se sattuu olemaan asia, jonka osaan. Mutta pidän oven auki myös jollekin, josta en vielä välttämättä tiedä tai jollekin, jota en osaa vielä edes haluta. Raja menee mielikuvituksessa. Ruotsalainen teinityttökin keksi juuri ratkaisun ikuiseen ongelmaan, miten saada litran jogurttipurkki tyhjäksi.

Kroonisen kireä päänahkani on alkanut antaa hieman periksi.
Myös kampaajani kiittää, luulen.

PS. Linkkivinkki. Laita idea kiertämään: https://www.avainklubi.fi/

Tyyny

Unesta ja nukkumisesta puhutaan yllättävän vähän verrattuna sihen, että siellä jossain - totaalisesti poissa - ollaan tolkuttoman iso osa elämästä. Kolmasosa ihmisen vuorokaudesta.

Tyynynhän pitäisi olla yhtä tärkeä osa ihmisen elämää kuin nyt vaikkapa takki tai puhelin.

Kaikki alkoi siitä, kun kävelin sänkykauppaan. Sängyn vaihtaminen uuteen on operaatio, jota  makustelee aikansa - että pitäisi - ja sitten yhtenä päivänä huomaa vain kävelevänsä kauppaan ja ryhtyy hommiin. Mistään heräteostoksesta ei siis ollut kyse.

Otin kaupanteon tosissani ja siksakkasin kahden sängyn väliä, tai lähinnä vertailin kovempaa ja pehmeämpää sijauspatjaa. Pyörähdin myös vatsalleni. Kuulin tekeväni rajun paljastuksen, että nukun vatsallani. Myyjä oli hereillä (hyvä sinänsä, kun puhutaan sänkykauppiaasta). Hän kysyi - ei kaikkitietävän ikävästi vaan pikemmin kohteliaan uteliaana - että eikö niskani ja hartiani tykkää huonoa? Vatsalla nukkuessaanhan pää on koko ajan sivullepäin kääntyneenä, vääntyneenä ja jännittyneenä. Salamana myyjä oli taikonut pääni alle kaupan oman erikoistyynyn.

 

Se oli tosi, tosi outo: korkein kohta tuli niskan alle. Samalla se oli oudon viettelevä. Kuin takaraivolle ja kaularangalle olisi rakennettu oma muotti. 

Oma rakas tyynyni oli toisesta maailmasta. Se oli ohuin, jonka olin kaupasta löytänyt. Kun kierähdin vatsalleni ja sijoitin vasemman poskeni tyynyn kaakkoisnurkkaan, niin uni tuli yleensä kahdessa sekunnissa. Mutta ehkä oli myönnettävä, että olin alkanut tuntea niskoissani jotain. Jotain lisäksi natisi/natisee.

 

Tilasin sängyn erikoispatjoineen. Tyynyyn haksahdin myös. Sain sen mukaan. Huomasin, että olin jo päättänyt (salaa itseltäni) päästä tästä-ehkä-ei-niin-fiksusta-tavasta-nukkua-vatsallani. Opettelisin nukkumaan selälläni - ensimmäistä kertaa! Mieluummin selällä kuin kyljellä, joka tuntui ajatuksena vielä mahdottomammalta.

Tuli ensimmäinen yö. Nukuin huonosti. Kuin pää olisi kapaloitu. Tyynyn rakenne on sellainen, että pää muovautuu koloonsa, ja reunoille muodostuu vallihauta, jonka yli ei pyörähdetäkään. Paitsi, että löysin itseni yöllä vatsaltani, niska taittuneena, suu auki ja naama vasten korkeaa tyynyä. Sain kriisiapua vanhasta tyynystäni, ja loppuyö kului nopeasti tutulla tyynynkulmalla. Mutta ei enää ensimmäisen yön jälkeen.

Ja niin kävi, että jokainen yö on ollut edellistä helpompi, mukavampi.
Vanha tyyny siivottiin komeroon.
Enää pohdituttaa seuraava hotellityyny.
Muut valmistautuvat ehkä ensi kesän maratoneille, mutta minä ajattelin silloin siirtyä kokeilemaan aivan uutta asentoa - kyljelläni.

PS: Linkkivinkki. Lisää unesta:  http://www.ttl.fi/fi/tyohyvinvointi/tyoaika/uni_ja_vireys/Sivut/default.aspx