Tarra incognito

Aioin ottaa teidät mukaani galleriamaratonille (neljä näyttelyä kolmessa tunnissa!), mutta koska ajatukseni askartelivat aivan muussa, päätin, että mennään suoraan asiaan. Jo näyttelyreissulla nimittäin poikkesin Clas Ohlsonilla jo toisen kerran kirjain- ja numero-ostoksilla.

Nyt seuraa pientä kodin pintaremonttia.

Mitäkö uutta tässä on?
En ole ennen koristellut kaakeleita.

Aika monen seinistä löytyy valkoista kaakelia. Niin minultakin. Sitä on niin keittiössä tiskipöydän takaseinässä kuin kylpyhuoneessa. Astetta näkyvämmäksi olen saanut ne laitattamalla mustat saumat.

Aika vaisuilta nuo näyttävät silti. Halusin niihin jotakin uutta.

Muistin, että olin nähnyt jossain kaakeleissa kirjaimia. Voisiko niissä käyttää valmiita tarrakirjaimia? Googlaus varmisti, että kyllä voi. Hain kahdeksan sentin korkuisia mustia tarrakirjaimia Clas Ohlsonilta ja maksoin niistä kokonaiset 3,95 euroa.

En halunnut kirjailla kaakeleihin mitään maailmaa syleilevää viestiä, kunhan saisin kirjaimilla seinään vähän eloa. Aloin liimailla kirjainta toisen perään. Koska mieli on pedantti, kirjaimia sai tempoa irti aika monta kertaa ennen kuin tulos tyydytti. Kirjaimet piti nimittäin saada ihan keskelle kaakelia, eikä sinnepäin.

Tältä se nyt sitten näyttää! Minusta tulos on parempi kuin pelkäsin.

Eikä tässä vielä kaikki. Halusin koristella myös kylpyhuonetta. Sinne tarvitsin pienempiä kirjaimia ja numeroita (2,95 euroa). Keittiön osuudesta olivat jäljellä vielä mm. kirjaimet O ja N, joita voisi myös käyttää.

Ja tässä välitulos:

Ihan ei riitä vielä. Olin ostanut lisäksi Etolasta mustaa (!) kontaktimuovia. Aloin rakentaa siitä kehyksiä, kunnes tultiin tähän. Ja tämä sai riittää.

Parasta tarrakaakeloinnissa on ehdottomasti se, että kun kyllästyy kuvioihin, ne voi repiä pois. Ei tarvitse repiä kaakeleita.

Nyt siellä jo joku miettii, että mitä tuo "ON"-teksti tarkoittaa?

No vaikka, että kivaa on! Jos jonakin päivänä tuntuu päinvastaiselta, vaihdan O:n ja N:n paikkaa keskenään ;)

PS. Linkkivinkki. Katumuotiblogien parhaita, The Sartorialist: http://www.thesartorialist.com/

Hedelmäpeliä

Tekee mieli jotakin hyvää!

Päätän kokeilla jotakin sellaista uutta, josta en edes tiedä, onko se hyvää. Olen silloin tällöin zuumaillut ihan vain tavallisen ruokakaupan hedelmätiskiä ja huomannut, että sieltä löytyy monta hedelmää, jota en tunne enkä ole koskaan maistanut.

Siispä S-markettiin valitsemaan ”etelän hetelmiä” ;)

Valitsin nämä!  Tunnistatko? Oletko maistanut?

Tältä ne näyttävät avattuina:

Sattumalta jokainen oli lusikoitavaa siemenruokaa. Aloitetaan pienimmästä. (Kävin kurkkaamassa tietoja kotimaisten kasvisten nettisivuilta.)

Passionhedelmä (lähtöisin Brasiliasta)

Tämä oli sittenkin tuttu; tullut vastaan aamiaismehujen osana. Maku on lempeä, näistä kolmesta hedelmästä makein. Parhaimmillaan hedelmä on kuulemma silloin kun sen ulkokuori on ryppyinen. Passionhedelmän voi syödä lusikalla suoraan kuoresta, mutta aika nopeasti se on syöty. Siis tosi pieni.

Kiwano (lähtöisin Afrikasta)

Piikkinen kuin merimiina. Kiwano on kurkun ja melonin sukulainen ja itse asiassa maistuu vähän molemmilta, mutta kurkulta enemmän. ”Siemenlima” on vihreää, siemenet keltaiset. Maku on mieto, ei makea. Tämän kisan häviäjä: not my cup of tea.

Pitahaya (viljellään etupäässä Kolumbiassa).

Tämä on eräänlainen kaktushedelmä. Pitahaya on yllätys visuaalisesti, sillä en olisi uskonut, että punaisen kuoren alta löytyy kiinteä valkoinen hedelmäliha, jossa on valtavasti mustia pieniä siemeniä. Kaunis kuin fan! Hyytelömäistä Pitahayaa oli helppo lusikoida.

Syötävää oli hedelmässä kolmikosta eniten, mutta sai ollakin, koska kilohinta oli sentään 13 euroa.  Maultaan se ei ollut hyvä eikä huono, oikeastaan aika mauton. Hauska tuttavuus silti.

Siemenistä tuli mieleen, että vasta viime kesänä tulin maistaneeksi granaattiomenaa, ja se vasta siemenpeto oli. Siemeniä oli hauska rouskutella, kirjaimellisesti.

Jos pitäisi valita vain yksi hedelmä, jota saisi syödä koko loppuelämänsä? Mikä se olisi?

Minä valitsisin kuitenkin omenan, mutta en mitä tahansa omppua vaan ranskalaisen Granny Smithin. Pirtsakka mummo!

Minkä sinä ottaisit?

PS. Linkkivinkki. Täältä voi hakea näkökulmaa Guggenheim-pakkokeskusteluun. Kumpi ompi komeampi: Abu Dhabi vai Bilbao? http://www.guggenheim.org/

Uusi musta

Olin jo suunnittelemassa vallan muuta uutta, mutta sitten tuli eteen jotakin yllättävää – minulle uutta ja ehkä hyödyllistä jollekin teistäkin.

Tämä kääntyy tästä eteenpäin mainokseksi, pahoittelut, mutta ei voi mitään.

Kävi nimittäin näin: niiasin liukkaalla kadulla sen verran syvään, että polvi kohtasi asfaltin. Myös mustien housujeni polvi. Seuraavana päivänä huomasin, että katu oli raastanut kankaaseen pienen vaalean läntin. Ei se suuri ollut, mutta sellainen, joka haittaa naisen silmää. Mietin, oliko vaatekappaleesta enää työhousuiksi?  Voisiko housut kenties värjätä? Marssin Sokokselle, jossa myyjä johdatti erään hyllyn ääreen, tyrkkäsi käteen pussin ja sanoi: ”Kokeile tätä!” Sitä oli kuulemma kehuttu.

Pussi oli Nitorin Back to black.

Pussin kyljessä luki, että “palauttaa mustien kankaiden värin”.  Lupasi juuri sitä mitä etsin.

Kotona tein kuten ohje käski: leikkasin pussin auki, panin pesukoneeseen sellaisenaan 600 grammaa painavien mustien vaatteiden päälle, ja käynnistin 40 asteen ohjelman. Sen jälkeen pesin vaatteet vielä kerran normaalilla pesuohjelmalla. Hyvin helppoa jopa.

Tuote on jo vuosia vanha, mutta eipä ole tullut vastaan. Kun vaatekaappi sattuu olemaan täynnä mustaa, olo on kuin ikiliikkujan keksijällä.

By the way:  olisi hirveä kohtalo, jos olisi allerginen mustalle värille. Heitäkin kun on. Osanottoni!

Housujen kanssa olin lyönyt koneeseen haalistuneen Esprit´n pitkähihaisen paidan, josta tuli kuin uusi musta. Ja housut: vaalea läntti oli poissa! Tosin tilalla oli puolen sentin kokoinen, hieman tummempi musta mattapintainen läntti, eli kankaan pinta oli niiauksessa aavistuksen hioutunut. Mutta sitä tuskin erotti.

Olen hyvin tyytyväinen – tähän asti.  Seuraavaksi jännitän, kestääkö värihuuhde seuraavat pesut?

PS. Linkkivinkki. Jos kaiken tämän mustan jälkeen tekee mieli katsoa värejä, niitä löytyy esimerkiksi Pärnussa syntyneen taiteilijan Ruth Huimerindin töistä. Linkki aukeaa tästä: http://ruthhuimerind.com/sub.php?id=galerii&lang=eng

Hyytävää

Erinomaisen hyvää vuotta 2012!

Erinomainen tästä on ehdottomasti tulossa jo sen perusteella, mitä menin tekemään viimetöikseni vuoden viimeisenä päivänä.
Enpä olisi uskonut tätä viime vuonna. Ette tekään! Katsokaas nimittäin tätä:

Uuden vuoden uusille lukijoille on alkuun kerrattava (vanhoillekin, ettei totuus unohtuisi), että tämä on blogi, jonka pitäjä tekee erilaisia, jostain syystä tekemättä jääneitä, asioita ensimmäistä kertaa. Enimmäkseen ne ovat kummallisia.

Mutta siis takaisin uudenvuodenaattoon, jota olin ottamassa vastaan Etelä-Pohjanmaalla, Jalasjärven Madesjärvellä (pohojammaaksi Maresjärvellä). Isäntäpari oli ottanut tavakseen pulahtaa syksystä saakka rantasaunastaan saunomisen yhteydessä järveen. Oli avantotossut ja kaikki. Ja tikkaat järvenpohjaan. Ja nyt ilmassa leijuva itsestäänselvyys, että avantoon menevät toki vieraatkin.

Voitte arvata, että ihminen, joka ei ole koskaan käynyt avannossa, saa tällaisesta paineita. Tämä kun vieläpä on usein ihmetellyt lämpimässä suihkussa palellessaan, että miten jotkut menevät avantoon ihan vapaaehtoisesti.

Ymmärsin, että vaihtoehtoja ei ole. Ainakaan pohjalaiselle.

Isäntä oli hakannut järveen reiän, ja lumisella polulla rantaan odotti kutsuvasti kaunis punaisten ja vihreiden lyhtyjen kuja. Ei kun uimapuku löylyjen jälkeen päälle, tossut jalkaan ja menoksi.

Valitsin synnynnäisenä avantoonmenijälahjakkuutena heti oikean taktiikan: tikkailla ei auta alkaa haaveilla ja arpoa, että "voi kun jäistä", ja että "jos en sittenkään menisi". Naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä. On vaan paineltava yhtä kyytiä askelmalta seuraavalle veteen asti, kyykistyttävä ja noustava vedestä pois. Siinä se.
Paras puoli avannossa oli sen pienuus. Siinä ei mahtunut uimaan.

Tässä epäuskoisille todistetta pöytään:

Mutta tämän jälkeen tuli kiire saunaan:

Illemmalla naapuri ei oikein uskonut, että kokonaista kolme naista olisi käynyt järvessä, koska rantaviivaa ei ollut ollenkaan halkonut huuto ja mekastus.

Miltäkö avanto nyt sitten tuntui?
Ei se tuntunut NIIIIIIII-IIIIIN pahalta eikä niin kylmältä, mitä luulin!
Toinen kerta oli jo helpompi.
Mutta ilman saunaa tuskin pystyisin avantoon menemään.

Jälkeenpäin jalkoja pisteli saunassa, mutta villasukat oli pari tunnin kuluttua riisuttava pois liian lämmittävinä.
Veri kiersi, jyskytti ja kiersi.

PS. Linkkivinkkinä uuden vuoden kunniaksi designpääkaupunkivuoden virtuaalinen lupausbaari:
http://www.lupausbaari.fi/