3D

Jostain syystä 3D-leffa oli kokeilematta. On ehdottomasti kolmiulotteisen aika.

Uusille ystävilleni tiedoksi, että tämähän on blogi, jossa bloginpitäjä kokeilee erinäisiä asioita, joita hän ei ainakaan muista tehneensä koskaan aiemmin.

Helsingin leffateattereiden 3D-vaihtoehtoja syynätessä vastaan tulivat ensin vain Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus, Immortals ja Kolme muskettisoturia, joista mikään ei iskenyt. Olin jo pudota musketöörien syliin, kun löysin vielä elokuvan tanssista, Pina nimeltään.

Ja Pina se on. Ei kun teatterin tarjoamat 3D-lasit (hieman romuluiset) nenälle!

Pina on Wim Wendersin tanssidokumentti edesmenneen saksalaiskoreografi Pina Bauschin muistolle. Siinä tanssitaan, välillä tanssijat muistelevat opettajaansa, ja taas tanssitaan – yksin, kaksin, ryhmänä. Sisällä ja ulkona, yllättävissä paikoissa.

En tiennyt, miltä 3D näyttää tai tuntuu.  Nyt tiedän, että 3D päästää niin lähelle, että on melkein fyysisesti elokuvan sisällä.

3D sopi tanssielokuvaan erinomaisesti: liike erottui, vahvistui, esitystila syveni. Katsojakin tunsi tanssijan tunteet - ja melkein myös näyttämön ohuen verhon hipaisevan nenänpäätä tai veden roiskuvan kasvoilleen.

Kokemus oli erityisen hieno ja tanssi upeaa, vaikka en nykytanssin ykkösrivin fani ole koskaan ollutkaan.

Salissa taisi olla muitakin 3D-neitsyitä, sillä jo ennen Pinaa trailerina näytetty Saapasjalkakissa (piirretty) aiheutti jo ihastuksen huokaisuja sunnuntain keski-ikäisessä yleisössä.

Kuin Columbo käännyn sanomaan Pina Bauschista vielä yhden asian.

 Pina sanoi: ”Tanssi, tanssi, tai muuten olet hukassa.”