Tallinnan-joulu

Jostain syystä joulu on tullut tähän mennessä vietettyä aina Suomessa. Miksi? Sitä minäkin ihmettelen. Ehkä ajatus joulusta palmujen katveessa ei vaan ole tuntunut koskaan tarpeeksi hyvältä.

Mutta voi ihminen mennä joulunakin Tallinnaan. Vietin joulun Tallinnassa ensimmäistä kertaa - ja siitä tuli hyvä joulu.




Raatihuone & torikuusi

Tallinnan-jouluun oli varattuna kaksi vuorokautta. Majoitus oli järjestynyt vapaasta  yksityishuoneistosta, mikä on hotellihuonetta kätevämpää: on tilaa liikkua, plus kaupasta voi ostaa aamiaisekseen juuri sitä mitä haluaa. Tämänkertainen uutuus oli granaattiomenatuoremehu, joka oli kyllä liian makeaa.

Aatonaaton illan ruokahuollosta vastasi ravintola Kohvik Moon (Võrgu 3). Paikan hinta-laatusuhde on pysynyt mainiona. Koputan tässä välin kolme kertaa pöytää. Varoitan Moonia koskaan, koskaan luopumasta Uhhaa-kalakeitostaan.

Ja tuli aatto. Joulufiilistä seurueeni kävi aivan aluksi hakemassa torilta, ja siihen Tallinna Keskturg (Lastekodu 12) on hyvä paikka. Vanhan kauppahallin alakerrassa myydään ruokaa, yläkerrassa tekstiilejä. Myös muutama ulkomyyjä kipristeli pakkasessa, esimerkiksi hapankaalimyyjä ja kurkkumyyjä. Ruokaa ei nyt tarvittu, mutta kympillä pääsi mukaan lämmin siniruutuinen flanellipaita.

Sitten kohti Raatihuoneentoria, jonne oli menossa kello 12:ksi moni muukin.
Jos turkulaiset luulevat olevansa ainoita joulurauhan julistajia, he ovat erittäin väärässä.
Tallinnassa oli äänessä kaupungin pormestari Edgar Savisaar. Joulurauhaa on julistettu Raatihuoneentorilla 360 vuotta.

Tallinnan pormestari Edgar Savisaar & joulurauha

Kun julistuksen päätteeksi Raatihuoneen sisällä soittanut orkesteri säesti vielä Viron kansallislaulun, Mu isamaa, mu õnn ja rõõm, siihen oli helppo yhtyä Maamme-laulun sanoin.
Eikä meitä, suomeksi laulajia, ollut ihan vähän.
Savisaar heilautti kättään ikkuna-aukosta lähtiessään kuten julkkiksilla on tapana.
Myös joulupukki vieraili torilla. Pukki ei tullut reellä vaan soivalla pakettiautolla.

Tallinnan-pukki

Pakkasta oli aattona "vain" noin 12 astetta, mutta lisänä tuli holtiton viima.
Aatto vaati lisää ohjelmaa, ja sitähän oli runsaasti.
Tämä seurue katsasti PiparkoogiMaanian piparkakkunäyttelyn. Se oli aivan huikea ja on avoinna 8. tammikuuta asti (paitsi uudenvuodenpäivänä) Tallinna Disaini- ja Arhitektuurigaleriissa (Pärnu mnt 6). Jo vuodesta 2006 toistuneen näyttelyn tämänkertainen teema oli olympialaiset. Tässä pari makupalaa siitä, mitä urheilullista piparkakkutaikinasta voi tehdä:

Uimarit

Kuviokelluntaa

Miskaaaaa.....!

Halusimme toki aattomusiikkia.Tallinnan keskustassa on monta kirkkoa, ja jouluaaton iltapäivästä, noin kello 15:stä, lähtien erilaisia joulumusiikkikonsertteja ja musiikillisia hartauksia olisi löytynyt  tunnin välein. Aattoiltapäivän ohjelmista oli jopa vaikea valita. Tästä muuten Helsinki saisi ottaa oppia.
Valintamme oli Pühavaimun kirkko, jossa soitti Ooperkvartett. Vivaldista lähtien.

Jouluaaton päivällisen jätimme ravintola Mekkin (Suur-Karja 17/19) käsiin. Ruuat (haudutettu vasikanposki, maa-artisokkakeitto, siika, haudutettu vasikanliha, juustotarjotin) olivat "ihan hyviä", mutta eivät ehkä jättäneet sydämeen jälkeä. Palvelu oli erittäin huomaavaista.

Paluumatkalla kaupungin halki pääsi sopivasti viimaa karkuun Solariksen ostoskeskukseeen. Se oli auki aattona vielä ilta-19:ään asti! Takuulla ensimmäistä kertaa myös shoppailin joulupäivänä, Stockmannilla. Erittäin sopivasti ennen satamaan lähtöä. Ei tuntunut edes syntiseltä, tosin ei joulupäivältäkään.

Tapaninpäivänä kotona Helsingissä oli sitten sen mätipurkin vuoro.

PS. Videovinkki: Kun Edgar Savisaar joulurauhan julisti: https://www.facebook.com/photo.php?v=460066200716182

Mitalipäivä

Perjantaina 16. marraskuuta suomalaiset jakoivat toisilleen toista kertaa mitaleita.

Ensimmäinen kerta oli viime vuoden marraskuussa, kun esitystaiteilija Meiju Niskala oli pitänyt TEDx Helsinki -tapahtumassa esityksen. Eikä ihan minkä tahansa esityksen. Sen päätteeksi Niskala oli jakanut 700 kuulijalleen mitalit ja antanut tehtävän: Antakaa mitali sellaiselle puolitutulle tai tuntemattomalle kanssakaupunkilaiselle, joka tekee toisten arjesta merkittävän. Joka jakaa valoa ja iloa ympärilleen. Joka ei mene sieltä, missä aita on matalin.

Muutama vuosi aiemmin Niskala oli ollut Sveitsissä, Luzernissa, ja tutustunut kaupunkiin konkreettisesti sattumamenetelmällä, noppaa heittäen. Tietyllä noppaluvulla käännytään tietystä kohtaa vasemmalle tai oikealle, ja määritetään koko reitti noppaa heittäen. Sillä tavalla voi edetä ihan minne tahansa.

Noppa on johdattanut Niskalan kirpputoripöydän ääreen, joka oli täynnä myytäviä mitaleita. Niskala katsoi kohtalokseen, että hän ostaisi pöydän tyhjäksi. Niskala kuljetti lastin Suomeen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä mitaleilla tekisi.

Niskala piti muutamaa mitalia laukkunsa pohjalle siltä varalta, että keksisi tarkoituksen. Vielä samana vuonna Niskala istui pikajunassa, jonka konduktööri oli kuuluttanut matkakohteen ja työtoverinsa niin erityisellä ja hauskalla tavalla, että vaunu hytkyi naurusta.

Silloin Niskala keksi: tätä miestä pitää kiittää tavasta, jolla hän tekee työnsä! Nskala ehdotti kanssamatkustajille, että he yllättäisivät ja mitaloisivat konduktöörin kiitokseksi. Niin tehtiin ja huudettiin päälle kolme kertaa "huraa".

Minäkin halusin osallistua Mitalipäivään - ensimmäistä kertaa.

Halusin antaa mitalin lähikioskini yrittäjälle, aina aurinkoiselle Saija Laurilalle, jolta heltiää jokaiselle asiakkaalle lämmin sana tai kaksi, ekstrahuomiolta tuntuva hetki.

"Sinä pelastit mun päiväni! Itkettää ja naurattaa samaan aikaan", Saija huokaisi saatuaan mitalin rintapieleensä. No, liikutti tilanne yhtä lailla mitalin antajaakin!

Sen päälle otettiin kuva laitettavaksi Facebookin Mitalipäivä-sivulle. Saija tarjosi kahvit. Fb-päivitys keräsi paljon tykkäyksiä, mikä tahtoo sanoa, että moni muu oli kanssani samaa mieltä: Saija on kiitoksen ansainnut.

Vielä yksi juttu.

Se tapahtui viikkoa aikaisemmin. Ajattelin juuri Mitalipäivää kävellessäni bussipysäkille. Pysäkillä törmäsin tutunnäköiseen nuoreenmieheen. Hän oli toinen niistä kahdesta henkilöstä, joita olin haastatellut lehteen vuosi sitten Mitalipäivä-mitalin saajina. Nyt tämä nuorimies oli muuttanut naapuritaloon.

Maailma on suuri ja pieni.

PS. Linkkivinkki: Meiju Niskala ja Mitalipäivän synty: http://www.youtube.com/watch?v=hsAe7EZJzzI

Kohti taivaita

Kesä meni, ja kattoon syljeskely on niiiiiin last season. Ei kun uutta kohti.

Edellinen blogini Espoon Futurosta jäi mitä ilmeisemmin kummittelemaan päässäni, sillä nyt kävin ...ta-daa...(rumpujen pärinää) Lauttasaaren vesitornissa. Ihan ufoja molemmat!

Syntyi 1958, tyhjennettiin 1996.

Kävin vesitornissa ensimmäistä kertaa. Lauttasaaaren vesitorniin ei kylläkään tunkeuduta noin vaan, ja nöyrin mielin saan kiittää tästäkin ammattiani, jossa joskus pääsee kurkistamaan lukittujen ovien taakse.

Olin toki tärkeällä asialla. Lauttasaaren vesitornin, tuon helsinkiläisten ja merenkävijöiden maamerkin, elämä on ns. kinthaalla. Helsingin kaupunki on yrittänyt pitkään selvittää (hyvä niin), voisiko kohta parikymmentä vuotta tyhjänä töröttänyt torni saada uutta elämää.

Kaupunki on selvittänyt monia ideoita mahdollisesta uudesta käyttötarkoituksesta, mutta työ on pysähtynyt aina samaan ongelmaan: toteutus vaatisi miljoonia euroja. Rahaa ei löydy, eikä toteuttajaa. Taas asuntorakentaminen kaatui siihen, että se olisi muuttanut liikaa vesitornin ulkonäköä, jos ja kun muoto halutaan säilyttää. Nyt meneillään on kenties viimeinen puolen vuoden etsintärypistys. Jos miljonäärejä ei ilmaannu, torni todennäköisesti puretaan.

Helsingin kiinteistöviraston tilakeskuksen päällikkö ja kehittämisinsinööri lähtivät ystävällisesti näyttämään vesitornia. Kiipesimme aina laelle asti.

Ja voi tytöt ja pojat, mitkä upeat maisemat tornin päältä avautuikaan. Vähintä, mitä voin tehdä, on jakaa ne kanssanne.

Helsingin city on tuossa suunnassa.

Hei, hei Espoo.

Nupit kohti koillista.

Kaakossa ovat Länsisatama laivoineen ja Jätkäsaaren perustukset.

Suosikkini suunnista: etelä ja meri!

Voisiko vesitorni olla yleinen näkötorni?

Edelleen sama ongelma: rapistuneen vesitornin remontti veisi niin paljon rahaa, ettei maisemien katseluttamista katsottaisi kannattavaksi. Ihmisille kun ei voida tarjota kaikkea kivaa huvin vuoksi ;)
Entä tämä villi ajatus: jos vesitorni saisi jäädä palvelemaan omassa elementissään, tällä kertaa sukeltajia ja uimareita?
Kun kysyin, ainakin Sukeltajaliiton toiminnanjohtaja Sari Nuotio lupasi olla altaassa ensimmäisenä, jos hanke toteutuisi. Voin mennä kakkosena, jos ei tarvitse sukeltaa.

PS. Linkkivinkki. Haastattelin vesitornin laella tilakeskuksen kehittämisinsinööriä Erik Niemistä vesitornin tulevaisuudesta.
Tuskin olen edes haastatellut ketään koskaan yhtä korkealla, jos lentokonetta ei lasketa. Videolinkki avautuu alta. http://www.iltasanomat.fi/videot/kotimaa/vid-1288493869138.html

Ihan ufona

Arvatkaas, mistä katselette tässä?

Ufo on laskeutunut.

Kävin ufoa muistuttavassa muovitalossa ensimmäistä kertaa.
Ulkoisesti se muistutti lapsuuskotini ilmankostutinta. Sekin oli keltainen ja näytti avaruusalukselta.

Tämä ufo, Futuro-talo, löytyy syyskuun puoliväliin asti Espoon modernin taiteen museon Emman takapihalta. Se on osa Designpääkaupunkivuoden (on muuten harvinaisen kankea ja ruma sana) ohjelmistoa.

Itse talo oli nopeasti katsottu. Sisällä noin 25 neliössä on kahdeksan tuolisänkyä, jonkinlainen liesi, keittiönurkkaus ja wc-pytty. Pääväreinä punainen ja keltainen. Ja siinä se. Suoraan sanoen: tuskin ottaisin, jos kaupattaisiin kesämökiksi.

Sisällä näyttää tältä:

Kodin sydän.

Punaista ja keltaista.

Tuoli on myös peti.

Näyttelyvieraista ei aina tiedä...

Päällimmäiseksi asumuksesta jäi mieleen sisällä leijaillut makeahko haju. Se johtuu kuulemma lähinnä Futuron konservoinnissa käytetystä aineesta nimeltään styreeni, joka ei ollut vielä leijaillut tiehensä.

Futuron loi arkkitehti Matti Suuronen 1968. Näyttelykeskus WeeGeen omistukseensa hankkima Futuro on valmistusnumeroltaan ykkönen. Aikoinaan niitä tehtiin vajaat sata, joista 45:n olinpaikka maailmalla on tiedossa.
Helsingin kaupungin virallisesta matkailublogista opin lisäksi, että alunperin Futuro-talo syntyi toimeksiannosta suunnitella helposti pystytettävä ja nopeasti lämmitettävä hiihtomaja hankalaan maastoon.
Futuro-talo sai aikoinaan kovasti huomiota maailmalla, mutta oli kuitenkin liian erikoinen ja kallis suureen läpimurtoon.

Futuro opettaa, että aina kannattaa kuitenkin kokeilla! Ei sitä koskaan tiedä!

Omasta mielestäni tämänkertainen Emman helmi oli pohjoismaisen muotoilun näyttely, joka esittelee niin ikään syyskuun puoliväliin asti viiden pohjoismaisen muotoilijan ja designryhmän töitä. He ovat  Steinunn Sigurðardóttir Islannista, Harri Koskinen Suomesta, Henrik Vibskov Tanskasta sekä ryhmät Norway Says Norjasta ja Front Ruotsista. He kaikki ovat voittaneet pohjoismaisen Torsten ja Wanja Söderbergin palkinnon.

Linkkivinkkinä linkkaan heistä tanskalaisen Henrik Vibskovin muotiperformanssin. Juuri hän voitti palkinnon viime vuonna.  Linkki dokumenttiin löytyy alta:
http://vimeo.com/31442456

Hiljaisuuden kappeli?

Kampin kappeli

-  Pitääkö täällä olla hiljaa? seitsemässäkympissä oleva mies kysyy vaimoltaan normaalivolyymillä. Oli puhunut jo aiemmin ja jatkaa normaaliäänellä. Vaimo yrittää supattaa.

Olemme Kampissa, Hiljaisuuden kappelissa, joka avattiin kuun vaihteessa.
Kaikki tuntuvat olevan paikalla ensimmäistä kertaa, mikä tarkoittaa myös sitä, että ihmisiä lappaa koko ajan sisään ja ulos. Ei "hiljentyäkseeen" vaan ihmetelläkseen, turisteina. Kappeli ei ole edes kovin iso, joten otan osaa, jos joku yrittää tulla tänne rauhoittumaan. Ainakaan kesällä ei ihmisvirta lopu.

Puusepän tyttärenä tunnen olevani oikeassa paikassa, koska kappeli on tehty kokonaan puusta. Se on itse asiassa kuin jättimäinen puinen leikkuulauta, joka jatkuu, kaartuu ja jatkuu.
Voikohan puu alkaa jossain vaiheessa elää seinissä?

Puu ei juuri tuoksu. Kun vuosia sitten käväisin pienessä verstaassa eteläisessä Helsigissä (kyllä, kantakaupungissa voi olla sellainen), ei tarvinnut kuin astua kynnyksen yli, niin kyynel ui silmään. Syy oli kutterin tuoksu (kutteri = höylälastu). Isällä oli ollut puusepän verstas, ja tuoksu nousi vuosikymmentenkin jälkeen muistista sekunnissa.
Kappelin runko on mäntyä, sisäpuoli kaarelle jyrsiittyä terveleppälankkua, penkit massiivisaarnea, ja ulkoverhoilu on tehty taivutetusta kuusirimasta.

No niin, ihmisvirta jatkuu. En viitsi istua penkissä kauempaa. Kaunis tämä on, kova ja herkkä. Kappelilla on varmasti tarvitsijansa.

- Kattokaa tänne, samainen mies käskee seuruettaan. On valokuvien aika!

Kappelin avaaminen on osa Helsingin kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa. Kappelin on  suunnittellut arkkkitehtitoimisto K2S Oy. Arkkitehti Mikko Summanen toimi pääsuunnittelijana. Rakentamisesta on vastannut Helsingin seurakuntayhtymä.
Kappelilla tuntuu olevan monta nimeä. Virallinen nimi on Kampin kappeli, mutta sitä kutsutaan myös Kampin hiljentymisen kapppeliksi ja Hiljaisuuden kappeliksi. Viimeksi mainittua tosin löytyy jo yksi kappale Espoosta.
Miksiköhän se ei ole yksinkertaisesti Puukappeli?

Kappeli on avoinna arkisin kello 7-20 ja viikonloppusiin kello 10-18.
Menkää  ja olkaa hiljaa!

Kesäkuun lauantaina 2012

PS.Linkkivinkki. Ovatko Pinterestin kuvaseinät tuttuja?
Alta löytyvästä linkistä löydät paljon kaunista puusta tehtyä.
http://pinterest.com/search/?q=wood

Baanalle!

Kaikki olivat lähteneet tänään baanalle. Minä myös! Ja kaikki - en vain minä - olivat siellä ensimmäistä kertaa.

Erehtymisen vaaraa väylästä ei ole.

Baanalla oli siistiä ja avaraa. Ja mikä hauskinta: baanalla hymyiltiin!

Baana on siis Helsinki-päivänä Helsingin sydämessä avattu kevyen liikenteen väylä, joka rakennettiin satamaan vievän junaradan tilalle. Se kulkee osan matkaa kuilun pohjalla.
Baana alkaa Ruoholahdesta ja loppuu Mannerheimintien ääreen Kiasman päätyyn, josta matkaa pääsee jatkamaan pyörätietä muun muassa Töölönlahdelle.
Pikantti yksityiskohta on, että punainen asfalttiväri on loppunut kuulemma koko Euroopasta, ja jossakin kohtaa punainen kaista muuttuikin normaaliharmaaksi.
Tälläiseltä siellä näytti:

Ruoholahden päässä.

Baana kulkee kuilun pohjalla.

Punaista asfalttiväriä riitti vielä tässä.

Lainaan tähän parit faktat Helsingin kaupungin nettisivuilta:
Baanalla on pituutta 1,3 kilometriä, keskileveyttä 15 metriä. Se on myös viherväylä, jonka varrelle on istutettu 200 puuta, paljon pensaita, köynnöksiä ja monivuotisia kukkia. Koko komeus maksoi neljä-viisi miljoonaa euroa.

Baanalla voi siis ajaa pyörällä, kävellä, pelata korista, petankkia tai pöytätennista ja skeitata. Voi siellä istuskella penkeilläkin tekemättä mitään.

Baanalla pelataan ja skeitataan.

Kävin siis ajelemassa baanan päästä päähän, hitaasti rullaten ja välillä valokuvaten. Baanalla oli rento tunnelma, ja siellä tehtiin yhtä aikaa monta eri asiaa. Koriskentällä oli peli menossa.

Minulle baana olisi aivan loistava työmatkareitti Lauttasaaresta keskustaan. Baana kun loppuu aivan työpaikkani kulmalle.

Baanan vaarallisin kohta on sen itäpäädyssä, kun tunneli alittaa Mannerheimintien. Tunnelin suulla risteää Mannerheimintien suuntainen kävelytie. Mälleiltä tuskin vältytään, jos ihmiset ajavat tunnnelista liian lujaa. Alla kuva paikasta. Menkää varovasti!

Tässä pitää olla tarkkana.

Toinenkin asia vilahti mielesssä. Vaikka baanan varrella on valopylväät, voiko baanalla naiskulkijaa alkaa pelottaa pimeinä syysiltoina? Toivottavasti pelkoon ei tule syytä.

PS. Linkkivinkki: Alapuolelta avautuvasta linkistä pääset Helsingin, Espoon ja Vantaan pyöräily- ja ulkoilukarttoihin. Kivaa fillarikesää!
http://www.ulkoilukartta.fi/

Rullien viemää

Voiko yhtä aikaa pysyä kahdeksan rullan päällä, liikkua ja olla onnellinen?
Tällä kertaa pohdimme tällaista olotilaa, ensimmäistä kertaa.
Sitä kutsutaan myös rullaluisteluksi.

Opettajakseni sain ystävättäreni Soilen, joka on luistellut pitkään. Hän myös opettaa lajia, jopa hieman kilpailee (hurjaa!). Soile lainasi luistimet ja tarvittavat suojat, minä toin paikalle itseni, pyöräilykypäräni ja vastaanottavaisen mielen.

Rullaluistelu on laji, jota olen ajatellut joskus kokeilevani. Tähän asti se jäänyt, kun kaikkea ei ehdi. Lapsena luistelin paljon, joten vanhoja pohjia on. Eiköhän tästä selvitä.

Panemme treenit pystyyn Pirkkolan rullaluisteluradalla.
Ensimmäiseksi opettaja varmistaa, että tapaturmavakuutus on kunnossa.
Aloitamme luistinten jalkaan laittamista, seisomaan nousemisesta ja eteenpäin kaatumisen harjoittelusta. Vähitelleen lähdetään liukumaan, jonka jälkeen pitää myös jarruttaa. Kohta yritämmekin (tai siis minä) jo päästä luistimilla ylipäänsä eteenpäin.

Ongelmia toki on, vaikka homma etenee. En jostain syystä saa jalkoja pysymään riittävän lähellä toisiaan tasapainon kärsimättä. Mutta pysyn pystyssä ja pääsen eteenpäin.

Soilella on kolme pointtia:

1. Luistellessa asfaltissa on aina yksi luistin kerrallaan.
2. Puristus/työntö sivulle tehdään kaikilla neljällä rullalla.
3. Takaa (työnnöstä) palautuva jalka palaa takaisin ihan läheltä toista jalkaa. Jalat melkein siis koskettavat toisiaan.

Näin teoriassa, melkein myös käytännössä. Eipä silti: kuulen olevani hyvä oppilas, joka kuuntelee ja korjaa virheensä. Ekstrapinnoja saan rotvallin tasapainoisesta ylityksestä.

Hieman itseluottamusta vaan lisää peliin, ja hyvä tulee.



Soilen tyylinäyte. Tähän on vielä matkaa.

Nippanappa ehdin saada katukiitäjästä kuvan.

Soile haluaa vielä puheenvuoron, tekniikasta. Hän kysäisee: Miksiköhän Teemu Ylänen, joka on Suomen paras rullaluistelija, hioo koko ajan tekniikkaansa? Onko hän muka niin huono? Soile on kysyvinään tätä siksi, koska tavalliset rullaluistelijat ovat ilmeisesti omasta mielestään niin hyviä, kun eivät treenaa tekniikkaa ollenkaan.

Ja vielä: Miksi moni rullaluistelija ei osaa itse asiassa luistella? Vastaus: Kukaan ei ole koskaan kertonut heille, miten luistellaan!

Mutta minä saan opetusta! Olen omasta mielestäni kehityskelpoinen ja lahjakas oppilas. Niin loistava, että ennen kun huomaankaan, otan jo kännykällä kuvia tähän blogiin - luistimet jalassa.

Kertaakaan en kaatunut, mikä ei ole oikeasti hyvä juttu. Kun rullaluistellessa joka tapauksessa jossain vaiheessa kaatuu, olisi hyvä tietysti osata kaatua loukkaamatta itseään.

Jos aloittaisin rullaluistelun nyt oikeasti, seuraava askel (liuku?) olisi ostaa omat luistimet ja suojat.

Mutta: Tulisiko harjoiteltua tarpeeksi? Tykkäänkö niin tarpeeksi, että tulisi harjoiteltua ja luisteltua? Pelkäisinkö liikaa kaatumista? Onko kivaa? Kannattaisiko säästää itseään todennnäköisiltä kolhuilta, asfaltti-ihottumalta, katkenneilta etuhampailta, murtumilta?

Soilen mielipide on tähän, että jos sattuu kellahtamaan, siitä yksinkertaisesti noustaan vaan ylös ja jatketaan rullaamista.

Näitä pohdin nyt.

PS. Linkkivinkki. Rullaluistelun ABC aukeaa alla tästä linkistä: http://www.luisteluliitto.fi/rullaluistelu/perustietoa_lajista/rullaluistelun_abc/

Fontteja

Kävin tänään Fonttikävelyllä. Taatusti ensimmäistä kertaa.
Siis milläkö?
Fonttikävely on kartalle suunniteltu, ominpäin tehtävä kävelykierros Helsingin Kampin liepeillä. Kävelyllä on tarkoitus löytää kartalle merkittyjä graafisen suunnittelun ahaa-elämyksiä: kylttejä, kuvioita, logoja, ornamentteja ja etenkin kirjaimia.

Niitä on rakennuksissa yllättävän paljon yllättävän pienellä alueella Eerikinkadulla, Fredalla, Albertinkadulla, Kalevankadulla ja Annankadulla.

Fonttikävely on yksi Helsingin kulttuuripääkaupunkivuoden tapahtumia, joten ilmaista karttaakin pitäisi olla saatavilla koko loppuvuoden.
Kartta pitää hakea Eerikinkatu 18:ssa sijaitsevasta Napa Gallerystä. Muualta sitä ei saa, ja siksi kannattaa muistaa, että Napa on auki vain tiistaista lauantaihin.
Kartalle on piirretty yhteensä 31 stoppia. Myös starttipiste sijaitsee Eerikinkadulla, elokuvateatteri Orionin kohdalla. (Orionin osoite on kylläkin Eerikinkatu 15, eikä 18 kuten kartassa lukee.)

Jo itse kartta on kivannäköistä suunnittelua. Sen äiti on helsinkiläinen graafinen suunnittelija ja kuvittaja Camilla Pentti.

Toki kuvasin kierrokselta muutaman yksityiskohdan: 

Eerikinkadun ja Albertinkadun risteystä kaitseva karhu

Kalevankatu 33:n Maitoa-teksti (Elannon entinen maitokauppa)

Kirjavälitys Oy:n vanha reliefi Kalevankatu 16:n porttikäytävässä

Eerikinkatu 7:ssä julkisivun Elo-teksti (Työväen Rakennus Oy Elo rakensi talon 1885)

Tajusin - ja tämä taisi olla kierroksen suurin ahaa-elämys - miten sokeasti katuja tuleekin kävelleeksi, eikä näe rakennusten ja julkisivujen yksityiskohtia. En ole aiemmin pysähtynyt katsomaan esimerkiksi Kalevankatu 15:ttä, joka on kaunis kuin kakku. En ole tiennyt, että Annankatu 15 on Hopeatalo, vaikka se siinä lukeekin. En ole "nähnyt" tuota Elo-seinätekstiä (kuvassa yllä).

Aikani pällisteltyäni rupesin näkemään uusia yksityiskohtia ja kaunista suunnittelua siellä täällä ja asioita, joita ei ollut fonttikartalla. Katsokaa esimerkiksi tätä Kalevankatu 18:n oven mitä lie kurkistusluukkua ja toiselta puolen katua Kalevankatu 21:n portin teräsristikkoa. Nappasin kuvan vielä Eerikinkatu 12:n katunumeroista: kaksi aikaa ja kaksi maailmaa.

Kävellessä kannattaa siis katsella päin seiniä!

Lopuksi:
Luullakseni karttaa saa vain englanninkielisenä, mikä on sääli. Moni vanhempi helsinkiläinen lähtisi varmasti kierrokselle, jos saisi suomen- tai ruotsinkielisen kartan. Karttaa olisi hyvä saada useammasta kuin yhdestä paikasta ja myös sunnuntaina.
Ja vielä: joku ottakoon seuraavaksi urakaksi koota parhaat fontit kartalle koko eteläisestä Helsingistä.

PS. Linkkivinkki
Linkistä (alla) Fonttikävelyn kartta: http://issuu.com/wdchelsinki2012/docs/fontwalk

Hyvä työ

Näin tänään vähän vaivaa yhteiseksi hyväksi.

Tämäkö on jotakin uutta? No, ei tie-ten-kään. Antakaas kun kerron.

En ole ainoa kerrostaloasukas, joka pystyy kävelemään taloyhtiönsä pihalla maahan pudotetun roskan yli suurta tuskaa tuntematta. Koska en ole sitä siihen pudottanut! Tuttua?

Tosin ihmettelen, ja syvästi, miten aikuisetkin ihmiset voivat pudottaa käsistään kaikenlaista muina miehinä ja naisina. Joku kun tulee perässä ja korjaa pois.

Monessa taloyhtiössä tuppaa olemaan se yksi hurskas sielu, joka suurta ääntä pitämättä korjaa tuon ja tämän ja on kuin talonmies tai -nainen, vaikka ei olekaan. Pikku hiljaa muut alkavat pitää häntä ihmisenä, joka hoitaa kaiken, eikä muiden siis tarvitse.

Katselin tänään ikkunasta pihan viereistä vihersuikaletta. Lumi oli sulanut. Maa oli paljas vaan ei kuitenkaan: oli puunkappaletta, oksaa, karkkipaperia, orpoa hanskaa ja rikottua valokupua.

Ei hyvä!

Päätin tehdä jotakin uutta. En jäisi odottamaan, että huoltoyhtiö tulee ja putsaa, enkä jäisi odottamaan panostani taloyhtiön yhteistalkoissa (jotka pidetään syksyisin). Pitäisin ihan omat talkoot - nyt. 

Kaivoin kaapin perältä kumihanskat. Otin käteen muovipussin ja painelin ulos. Samalla sai lähteä piharinteessä portaiden vieressä pari vuotta maannut tiiliskivi (!). Kaikki sen näkevät joka päivä, mutta kukaan ei tee sille mitään. Mistä ihmeestä se on siihen ylipäänsä joutunut?

Kiersin pihaa muutaman kierroksen, ja aikaa meni pari kolme varttia. Löytyi paljon lisää roskaa. Talvisepelit jätin kiinteistöhuollolle. Jotakin rajaa.

Niin, huonompiakin päiviä on nähty!

PS: Linkkivinkki. Oikeat roskajutut tästä: http://www.roskapaivassa.net/

Eroon egiksestä

Siitä on jo aikaa, kun päätin, etten enää ostaisi tavallisia hehkulamppuja.
Siirtyisin energiansäästölamppuihin sitä mukaa kuin lamput poksahtelisivat, ja kaapin varasto loppuisi.

Näin se on mennyt, paitsi että eteisen pieneen kristallikruunuun ostan 25 watin kynttilälamppuja niin kauan kuin niitä löydän. En ole vielä nähnyt katseen kestäviä ja kohtuuhintaisia energiansäästökynttilälamppuja. Paitsi, että kruunu on tietysti aika peto syömään lamppuja.

Loppuvuoden sähkölasku kertoi jo sähkönkulutuksen vähenemisestä, mutta luulen, että se taas johtui jääkaappipakastimen vaihtamisesta uuteen.

Nyt olen edennyt siihen vaiheeseen, että energiansäästölampuja huushollissa on kolme. Uusin paikka on kylpyhuone, jonka kanssa riittää totuttelemista. Valo tulee sen verran viiveellä, että itse on jo päässyt lavuaarin ääreen kun valo vasta syttyy. Hmm.

Pari päivää sitten makuuhuoneen energiansäästölamppu - kutsukaamme häntä tästä lähtien nimellä egis - alkoi räpsyä kuin diskovalo. Ensimmäinen egikseni oli tullut maallisen tiensä päähän. Sammutin valon ennen kuin ehti tapahtua pahempaa.

Minulla oli siis ongelmajätelamppu, ensimmäistä kertaa. Se piti loppusijoittaa.

En ollut pitänyt kirjaa, milloin olin lamppuni ostanut, mutta käsittämättömän selvää oli, että vanha se ei ollut. Jotain muuta kuin paketin kyljessä uhottu 10 vuotta.

Tästä lähtien muistiin laitetaan ostoaika ja merkki. Lyhyesti palvelleet eivät saa toista mahdollisuutta.

Pakko tunnustaa, että ei riittänyt, että lamppu simahti. Olin jättänyt sen pöydälle, josta se iloisesti seuraavana aamuna vieri lattialle ja särkyi. Nyt vasta sainkin ongelmajätettä.  Siivosin sirpaleet, jonka jälkeen vasta katsoin netistä, miten särkynyt kylmä egis olisi pitänyt siivota. Toivottavasti en hengittänyt elohopeaa kovin paljon. Loput tein ohjeen mukaan: kokosin jäänteet muovirasiaan ja laitoin kannen kiinni. Hyvästi Philips.

Jätin egikseni Ruoholahden K-Rautaan, noin 2-3 kilometrin päähän. Lähempää sille ei loppusijoituspaikkaa löytynyt, josta päästäänkin tähän: niin kauan kuin egiksille ei löydy helppoa eroonpääsytapaa, moni viskoo varmasti niitä surutta sekajätteen joukkoon.
Egiksestä pitää päästä eroon yhtä helposti kuin lasista tai pattereista.

Nyt makuuhuoneessa loistaa uusi egis.
Tehoa olisi voinut olla vähän enemmän.
Ja valo on valkoisempaa kuin keittiössä, jossa se on keltaista.
Ehkä sävyt kohtaavat seuraavalla kerralla, jahka siihen mennessä olen päättänyt, kumpi valo on parempi.

PS. Linkkivinkki.
Tässä opetetaan valitsemaan egis: http://www.lampunvalintakone.fi/